Aivan tavallisella äänellä kauppias tämän sanoi. Ja kumminkin näytti neiti Johanna tajunneen jotakin: hän pysähtyi pariksi sekunniksi ovelle ja katseli niiden kuluessa Borisoffia niin läpitunkevasti, viisaasti ja epäilevästi, että sen katseen saattoi ajatella johtuvan ainoastaan naisellisesta mustasukkaisuudesta. "Kuule, kuinka ne nyt elävät, nimittäin tyttö ja hänen äitinsä?" kysäsi Borg, joka ei ollut huomannut mitään muuta, kuin että vesikannu todellakin oli tyhjä.
"Niinkuin ennenkin, luullakseni", vastasi Borisoff. "Köyhyyshän niillä on. Isä jäi viime sodan aikana kateisiin, kuten ehkä tiedät, Kati oli silloin vuoden ikäinen. Niin, siitä on nyt kahdeksantoista vuotta. Senjälkeen he ovat hiljaisuudessa yhdessä eläneet. Minä auttelen hiukan, annan tytön olla täällä Johannaa auttamassa, kun vieraita on, suoranaisia almuja ne eivät näet ottaisikaan vastaan."
"Tytöllä taitaa olla jonkunverran sivistystä?"
"Enemmän kuin luulisikaan, vaikk'en tiedä, mistä hän sen on hankkinut."
Oven avasi Johanna ja Kati astui sisään lämpöstä vettä tarjottimella kantaen. Kun Borg sen huomasi, oikasihe hän suoraksi loikoilevasta asennostaan ja hän katseli tyttöä niin vilpittömästi ja välittömästi ihaillen, että jotain hienoa taas äkkiä kuvastui hänen omistakin kasvoistaan, jotka kävivät lempeän ja miellyttävän näköisiksi. Katilla oli tummat silmät, paksu palmikko niskassa ja kasvot olivat miettiväisen ja surunvoittoisen näköiset; ja semmoisena hän oli niin yksinkertaisen kaunis, kuin ainoastaan kansan lapsi voi olla, joka on kasvanut yhdessä metsän näreiden kanssa eikä ole kokenut maailmasta muuta, kuin minkä äiti on opettanut.
"Kiitos, Kati pieni", virkkoi Borisoff lempeällä äänellä, jota hän ei muuten koskaan käyttänyt ja taputti pari kertaa tyttöä keveästi olkapäälle. Samalla hän keksi hämärässä ovenraossa neiti Johannan. Silmänräpäyksessä he katseen vaihtoivat; mutta ei millään muulla kielellä voidakaan niin nopeasti vaihtaa tunteita eikä aavistuksia, kuin silmäin kielellä.
Neiti Johanna oli nähnyt, ettei punastumisen oirettakaan ollut näkynyt Katin poskella, mutta hän oli nähnyt samalla, että kauppias oli pannut pahakseen hänen vakoilemisensa. Ja neiti Johanna tunsi, että siitä hetkestä oli hänen suhteensa noihin molempiin muuttunut.
Kati oli menossa ulos ovesta, kun hän äkkiä pysähtyi ja kuunteli.
"Sieltä kuului varmaankin laukaus, herra patroona", virkkoi hän. "Mitähän jos ruotsalaiset ja venäläiset tappelevat tuolla selällä."
"Luulenpa että erehdyt, tyttöni", vastasi isäntä. "Kohta meillä toivoakseni onkin rauha maassa."