"En ole ruokaa maistanut kohta vuorokauteen, nyt minun täytyy lähteä kotiin."
"Janne syö ehkä palan täällä meillä", virkkoi siihen äkkiä Johanna, joka jo kymmenettä kertaa oli ovelta kurkistellut katsoakseen, eikö maisteri aikonutkaan laputtaa tiehensä, ennenkuin aurinko nousi.
Sen teki Janne.
Liikahtamattomana kuin patsas oli Borisoff huoneen pimeästä nurkasta katsellut vuoroin luotsipoikaa, vuoroin Borgia. Hänen kädessään oli rutistettuna se paperiraha, jonka hän äsken oli aikonut antaa tuon ihmisystävällisen artikkelin kirjoittajalle. Hänen kasvonsa olivat läpeensä kalpeat. Ainoastaan pieni punanen pilkku kumpasessakin poskessa osotti, että jotakin hänessä valtavasti liikkui.
"Sinä hirtehinen", jupisi hän itsekseen, "saadaanpa nähdä, enkö siipiäsi lyhennä!"
"Ja sinäkö täällä, Kati!" virkkoi Janne tahallaan talttuneella äänellä, kun hän näki tuon nuoren tytönkin olevan keittiössä.
"Niin", vastasi tyttö, jonka ääni vähän vavahti, "olen ollut täällä auttamassa neitiä astiain pesussa."
Janne ei sen enempää mitään virkkanut, vaan osotti nälistyneen innolla kaikkea huomiota taloudenhoitajattaren laitoksille. Mutta sillaikaa kuin hän söi ja vähän kuivaili vaatteitaan tulen ääressä, eivät emännän silmät hetkeksikään tauonneet tähystelemästä. Jo kauan sitä ennen hän tiesi, millä tunteilla nuorukaimen Katia ajatteli, ja Jannen ensi katse kyökkiin astuessaan oli hänelle uusi todiste siitä; vaan olivatko nuo tunteet lapsuudenystävän vaiko jonkun vielä lähemmän, sitä ei neiti Johanna tarkimmalla vainullaankaan ollut kykenevä selville saamaan. Tarkkaavasti, joskin huomaamatta, hän nytkin koko ajan piti nuoria silmällä, muttei hänen epäilyksensä selvenneet siitäkään, että Kati, kun Janne teki lähtöä, pyysi saada lähteä tätä kappaleen matkaa saattamaan.
Kun he tulivat metsänrintaan, käännähti Janne ympäri taakseen katsomaan.
"Kauppias meitä tähystelee ikkunastaan", virkkoi hän.