"Tähystelköön", vastasi tyttö naurellen ja kääntyi hänkin katsomaan. "Nyt vihdoinkin lähtee maisteri, johan onkin selvä päivä. Mutta sinä olet märkä; kävelläänkö kovemmin?"
"Ei mulla ole kylmä", vastasi Janne.
"No kerro nyt mulle koko tapaus, mutta pian. Minä kuulin laukauksen puolenyön aikaan, eikö totta?"
"Taisipa kuulua, tuuli oli tännepäin." Ja Janne kertoi koko yön seikkailut ja kahakan venäläisten kanssa. Tyttö kuunteli tarkasti, pisti kysymyksen väliin ja osotti suurta asianymmärtämistä.
"Mihin tykkivenhe ja luutnantti sitten joutuivat, sitä en tiedä", kertoi Janne lopuksi, "sillä erottuamme en heitä enää nähnyt. Minun tehtäväni oli luulotella venäläisille, että me kaikki olimme saaren toisella rannalla, ja siinä onnistuin, kuten mainittu; kaikki he hyökkäsivät perästäni kuin koiralauma. Ellen olisi niin perinpohjin tuntenut tuota louhikkoa ja elleivät takaa-ajajistani useimmat olisi olleet humalassa, olisi minun kai hullusti käynyt. Mutta nyt tunsin säntilleen, miten minun piti kiertää tuon niemen nokkaan päästäkseni, josta viskausin veteen. Uidessani kuulin pari tykinlaukausta, mutta mitä ne merkitsivät, sitä en tiedä. Uin saaresta saareen; väsynyt olin, vaan vaaran olin välttänyt. Mutta tällä viime taipaleella pelkäsin jo uppoavani, niin oli janokin ja kylmä tuli…"
"Poika parka."
"Mutta mitäpä niistä. Vaan sinä, Kati, kuules!"
"Ei paljo mitään. Minusta vain tuntui…"
"Mitä tuntui?"
"Ei mitään. Taitan oksan tuosta, puukkoni lie pudonnut veteen."