"Todellakin, tuopa multa oli unhottua", virkkoi vieras venheeseen noustuaan. "Löysimme tämän puukon eilen aamulla venheestä, joka oli jäänyt sen saaren rantaan, mistä tykkivenhe meiltä siepattiin. Tunnetteko tämän veitsen?"
"Senkö!" virkkoi Borisoff puukkoa katsellen, "se on Jannen veitsi niin totta kuin mulla silmät on, saman pojan, josta äsken puhuimme. Hän on itse siihen pään tehnyt. Jättäkääpä minulle tuo veitsi. Löytyikö se sota-aluksesta?"
"Löytyi, pienestä sotalaivan venheestä."
"Huonompia todisteita saisi turhaan hakea."
"Siis on tuo poika ollut mukana kysymyksessä olevassa kepposessa mainittuna yönä, — sukkela kepponen se muuten olikin, se täytyy myöntää."
"Poika tuli meille läpimärkänä aamuyöllä, eikä kertonut mitään. Se kaikki sopii varsin hyvin yhteen."
"Niin", virkkoi venäläinen ikäänkuin keskustelun lopettajaisiksi, "yksi ainoa tuollainen veitikka voi tehdä hyvin paljo pahaa. Siksi on parasta, että —." Hän ei lopettanut lausettaan sanoilla, vaan kädenliikkeellä, ikäänkuin olisi hän viskannut kiven veteen.
Venhe lähti laiturista ja souti poispäin tiheän kaislikon reunaa pitkin, jota rannikolla kasvoi. Hetkisen perästä aaltoili jonkin varovaisen liikkeen vaikutuksesta laiturin reunalla kasvava tiheä kaislikko taas ja siitä pistihe esiin kalastajavenheen terävä kokka. Ilta oli jo melkein pimeä. Kaksi saaristolaisen pukuun puettua miestä istui venheessä.
"Olipa vahinko, että venäjätä puhuivat", virkkoi perässä istuja, "mutta senverran siitä saattoi ymmärtää, että sinun kintereilläsi ne nyt pian ovat, Janne."
"Mitäpä siitä", vastasi suomalainen luotsinuorukainen, "mutta parempi on, että luutnantilla nyt lie jonkinlaisia todisteita siitä, että kauppias salaa vehkeilee venäläisten kanssa. Siksi monta venäjänkielistä sanaa olen kuullut, että ymmärsin hänen nimittävän vierasta herraa kapteeniksi ja että he puhuivat tykkivenheistä ja Kemiönsalmesta."