"Elä huuda, sanon minä. Puut ymmärtävät täällä puhetta, merellä on korvat, tuuli kulkee vakoilijana. Sinäkin pian roikut männyn latvassa, jos vaan vihollisten käsiin joudut."
"Ja mikäs nyt sitten, yksi luotsipoika enemmän tai vähemmän männyn latvassa…"
"Vaan etkö älyä, että sinua tarvitaan vielä pikkusen aikaa hengissäkin. Ja nyt istu kiltisti perään ja ohjaa venettämme, niinkauan kuin pimeää vielä kestää."
Venhe oli jo kahdella airoparilla soudettuna loitonnut koko pitkän matkan maasta ja nuorukainen istui nyt ääneti perässä. Joskus kuu kalpeana pilkisti paksujen pilvien lomasta, mutta myrskyävää merta se ei silloinkaan jaksanut valaista. Janne kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa luotoihin ja kareihin, joiden lomitse hän venhettä ohjasi rannikkoa pitkin. Eikä venheessä enää paljoa puheltu. Ainoastaan lähinnä perämiestä istuvat kaksi miestä vaihtoivat joskus jonkun sanan. Näiden miesten puheista saattoi pian huomata, että siinä oli päällikkö ja alempi soturi; toista näet puhuteltiin luutnantiksi, toista vain Stig'iksi ilman mitään arvonimeä. Mutta siltä saattoi huomata, että heillä oli tuttavalliset, toverilliset välit. Luutnantti seurasi suurella tarkkaavaisuudella väylän monia mutkia ja tähysti erittäinkin rannikon tummahtavia ääriviivoja, ikäänkuin oikein painaakseen ne mieleensä. Soutajat kiskoivat ääneti tasaisessa tahdissa, niinkuin ainakin tottuneet merimiehet, eikä airoista lähtenytkään kuin aivan heikko ääni, joka yön myrskyyn kohta katosi.
Hetkisen oli saarella oleva rakennus ollut puitten varjossa, vaan näiden ohi päästyä leimahti äkkiä kahdesta ikkunasta kirkas valo.
"Kuka tuossa asuu?" kysäsi luutnantti.
"Kauppias", vastasi perämies lyhyeen.
"Mikä kauppias, — mikä on hänen nimensä?"
"Aron Borisoff."
"Onko hän venäläinen?"