"Hän on Ruotsin alamainen."

Jannen äänestä saattoi huomata, että hän ei tahtonut antaa asiasta tarkempia tietoja. Mutta luutnantti katseli yhä valoisiin ikkunoihin. Toisesta näkyi joku varjo liikkuvan edestakaisin.

"Onko tuo hänen tyttärensä?" kysyi hän äkkiä osottaen ikkunaa kohti.

Perämies käännähti rutosti katsomaan ja heitti tuokioksi peräsimen irti.

"Pidä huolta, mihin ohjaat, elä tytöstä välitä", varotti upseeri.

"Se ei ole hänen tyttärensä", vastasi nuorukainen, kääntäen venheen taas oikeaan hotuun. Mutta nuo pari sekuntia olivat riittäneet syrjäyttämään venheen karikkoon, — muutamain silmänräpäysten perästä töksähti se kivelle. Siitä syntyi kumea kolina ja airot kalisivat kiviä vastaan, kun venhettä taas työnnettiin irti. Ja samassa kuului huutoja tuulen alapuolelta ja siinä valoviivassa, joka lähti tuvan ikkunasta, näkyi suurenlainen venhe, jossa oli paljo väkeä.

"Kiskokaa vankasti, miehet", komensi luutnantti matalalla, mutta kiivaalla äänellä. "Sieltä tulee venäläinen tykkivenhe."

Ja kun venhe nyt taas sai täyden vauhdin, käänsi perämies sen äkkiä kulkemaan samaan suuntaan, mihin valoviiva kävi. Tuuli puhalsi sivulta ja venheen heiluminen vaikeutti soutamista, mutta voimakkaasti ja taitavasti suorittivat soutajat tehtävänsä. Tykkialuskin oli heti kääntynyt soutovenheen suuntaan ja pakenijat saattoivat nähdä sen tumman keulan nousevan ja laskeutuvan aallokossa. Valon vaikutus ei enää paljoa tuntunut, pienempi venhe oli pian sakean pimeän peitossa, jotavastoin takaa-ajajia vielä saattoi nähdä. Tyynenä istui nuorukainen peräsimessä sanaakaan virkkamatta, käänsi vain silloin tällöin päätään taaksepäin ja tarkasteli sillävälin saaren matalaa, metsäistä rantaa. Hän näytti tuntevan joka lymypaikan näissä kapeissa, vaikeissa vesissä. Pian huomattiin takaapäin kuuluvista säännöllisistä aironvedoista, että vainolainen läheni. Kun luutnantti oli tämän huomannut, kiirehtivät hän sekä Stig myöskin hankain luo ja rupesivat avuksi huopaamaan. Liekö vihollinen sen nähnyt, hänen venheestään rupesi kohta kuulumaan riskuvaa ääntä, jonka merkityksen pakolaiset kyllä ymmärsivät. Kirkas salama leimahti läpi yöpimeän, tykin mahtava paukaus kuului ja sen luoti lensi vettä päristellen ohi venheen kyljen.

"Liian alas ja liiaksi vasemmalle", tuumi luutnantti. Janne muutti taas kurssia, ohjasi kapeaa salmea kohti, jonka rannan kasvavan metsän varjo teki pikimustaksi.

"Olisipa ihme, ellen saisi noita tarttumaan kiinni tähän salmeen", puheli hän puoliääneen.