Nuolena lensi venhe salmen tyyneille vesille. Etäämpää saattoi kuulla avomeren kohisevan rantakallioita kohti. Toista rantaa kulkien ohjasi perämies tarkasti venhettään kapeaa pakoväylää myöten ja hetkeksi joutui kanoonavenhe niemen suojaan, jonka kupeitse oli käännettävä. Nyt täytyi jos mahdollista lisätä vauhtia ja ehtiä salmesta ulos, ennenkuin tykkivenhe taas ehti näkyviin. Sillä tiettävä oli, että salmen tyyneessä vedessä oli sitä helpompi ohjata tarkka laukaus venhettä kohden, jonka piirteet meren aavaa vastaan selvästi näkyisivät. Syvälle painuivat soutajat kiskomaan airoja, pinnistivät vihasimmat voimansa, ja jo läheltä kuuluikin hyökyaaltojen ryske; mutta samassa näkyi jo kanoonavenheenkin tumma haahmo salmen perältä. Taas narskuivat siinä tykinvitjat. Janne käänsi venheen vielä lähemmäs maan katvetta ja silmäili rauhattomasti perän taa. Ei monta aironnykäsyä tarvittaisi, jotta olisi niemen suojaan päästy.
"Nyt!" huudahti luutnantti.
Salaman valossa nähtiin selvästi rannikko ja metsä ja ukkosena eteni kaiku salmen yli. Mutta seuraavassa tuokiossa kuului tykkivenheestä vihaista kiroilemista ja ryske rannan vesakossa osotti, minne luoti tällä kertaa oli hairahtunut.
"Ähäs, kutti", nauroi Janne ääneensä ilkkuen, "enkö arvannut, että karin ne siitä salmesta löytävät. Sillä kivellä saavat he kyllä kotvasen kykkiä!…" Ja hän jatkoi vilkkaasti, ikäänkuin uuden tuuman keksittyään: "Siitä eivät he pääse irti, elleivät viskaa tykkiään mereen. Eiköhän palata ja koeteta, onnistuttaisiinko luutnantin pistoolilla heistä pari miestä näpsätä kumoon."
"Minulle ei olisi mikään sen mieluisampaa", vastasi luutnantti hymyillen, "vaan nyt ei siihen ehditä. Meillä on määrätty tehtävä suoritettavana, — ja ehkä saadaan pistoolejakin vielä käyttää. Tuo tykkivenhe tuskin yksin liikkuu näissä vesissä."
Tuskin oli hän sen saanut lausutuksi, kun Stig tarttui hänen käsivarteensa ja viittasi ulos selälle päin, jonne he soutivat. Valoisammalla, laajalla selällä näkyi suurenlainen venhe, joka purjeiden ja airojen avulla läheni. Luutnantin tottunut silmä huomasi heti, että siellä tuli tykkivenhe sitä lajia, jota ruotsalaiset olivat Viaporissa käyttäneet ja jotka linnan antauduttua olivat joutuneet venäläisten käsiin.
Siinä ei ollut muuta tehtävää kuin rutosti kääntyä ja koettaa päästä tuon karillejoutuneen tykkivenheen ohi, ennenkuin tämä ehti riuhtoutua irti. Taisteluun tykkivenheitä vastaan ei voinut ryhtyä, niissä kun oli monta vertaa enemmän miehistöä. Ja venäläiset venheet olivat jo huudoilla antaneet merkit toisilleen. Tykin laukaukset olivat opastaneet tuon toisen tykkivenheen näille vesille.
Airot notkuivat pakenevain nopeasti soutaessa ja venhe mennä viiletti keula vaahdossa takaisin salmen kautta, nyt sen toista rantaa myöten. Yhä selvemmin kuului huuto ja hälinä karilta ja pakolaiset saattoivat arvata, että siellä kiisteltiin siitä, oliko tykki viskattava veteen, että venhe kepeneisi, vaiko koetettava ensin ampua yksi laukaus.
"Olisipa mulla luotikkoni", virkkoi Janne, "voisin ohimennen tästä antaa varman vastauksen heidän laukaukseensa."
"Varo sinä vain", tuumi luutnantti soudantansa keskestä, "etteivät saa vihiä sinun olostasi tässä venheessä."