"Sen he aamulla aikasin tietävät, välttelinpä minä taikka en. Meillä on täällä vakoilijaheittiöitä, jotka möisivät vaikka veljensä muutamista ruplista. Mutta mitäs siitä? Eihän elämää jatku pitemmältä kuin on sallittu, samahan tuo on, jos tässä karahtaa karille lähempänä tai etempänä rannikkoa, — kivellehän sitä on kumminkin jouduttava."
Janne ohjasi venheensä niin, että se joutui samaan linjaan kuin molemmat tykkialukset. Vaan pian oli hänen tältä viivalta poikettava. Vielä ei ollut kolmatta tykinlaukausta kuulunut, vaan kun venhe syrjäytyi muutamia syliä suunnastaan, valaisi taas kirkas salama kapeat salmivedet. Luoti sivalsi kappaleen venheen perälaudasta, luiskahti Jannen käsivarren alitse ja löi airon pois Stigin kädestä.
"Saitko haavan?" kysyi luutnantti äkkiä.
"Sain, — mutta airo meni kokonaan pirstaleiksi."
Vielä ei ollut karille joutunut tykkivene päässyt irti eikä sen tykkiä siis tarvinnut peljätä, kun aluksen heiluminen esti siitä tarkoin tähtäämästä. Eikä luotipyssyjä siinä nähtävästi ollut mukana.
Mutta kun Stigin nyt oli haavotetulla kädellään entistä vaikeampi soutaa, läheni takaa-ajava venäläinen alus arveluttavassa määrin pakenevia, jotka huomasivat, että siinä oli ainakin 9-10 miestä soutamassa. Ei voinut enää toivoa, että se jaksettaisiin jättää; täytyi vaan koettaa viivyttää sitä niinkauan, kunnes molemmat viholliset olisivat joutuneet niin etäälle kuin mahdollista toisistaan.
Taas kuului ritinää takaa-ajavasta aluksesta ja sekunnit kävivät pakeneville pitkiksi. Kenenkähän vuoro nyt oli käsissä? Tuntui tavattoman katkeralta noinikään joka hetki odottaa iskua, voimatta sitä mitenkään väistää tai vastustaa, ja noiden viiden miehen mielialaa kuvasi parhaiten heidän synkkä äänettömyytensä. Saaliistaan varmoina lykkäsivät viholliset ilkeässä julmuudessaan laukauksen ampumisen tuonnemmaksi, minuutin toisensa perästä. He saattoivat nyt yhä selvemmin nähdä venheessä olijat, joista heidän vain tarvitsi valita uhrinsa. Ehkä arvasivat he, että upseerikin oli joukossa ja viivyttivät vain laukausta, tehdäkseen sen vaikutuksen sitä tuhoavammaksi.
Vielä eivät pakolaiset kumminkaan menettäneet malttiaan, joka näihin asti oli heitä pitänyt vireillä.
"Minä ohjaan maihin", virkkoi Janne lyhyeen.
"Tee se", vastasi luutnantti.