"Kiitos, nuori ystäväni. Ja hyvästi! Elä sure liiaksi tuota tyttöä, ei meidän välit hänen kanssaan vielä ole niin selvät, kuin ehkä luulet."
Jannen mieli kuohahti, hänen olisi tehnyt mieli iskeä tuota ilkkujaa vasten suuta. Vaan hän ummisti huulensa ja astui tupaan.
Luutnantti antoi miehilleen merkin ja nämä tarttuivat kauppiaan käsivarsiin sekä lähtivät saattamaan häntä venheeseen. Vaan vielä pysähtyi luutnantti kerran:
"Eihän tuossa kirjeessä vain liene ollut mitään, joka on vihollisille hyödyksi aijottu?"
"Voihan luutnantti kutsua luotsin pojan tänne ja katsoa", vastasi Borisoff välinpitämättömästi.
Jos ei männikkö tässä kohden olisi niin mustaksi varjostanut kuutamon hohteen, olisi luutnantti varmaankin nähnyt sen punan, joka kauppiaan poskille karahti, hänen tuota vastatessaan. Vaan hän kuuli nyt ainoastaan tuon väliäpitämättömän äänen ja jatkoi matkaansa törmää alaspäin, ajattelematta asiaa sen enempää.
SEITSEMÄS LUKU.
Neiti Johanna oli Jannen kautta saanut isäntänsä kirjallisen vastauksen ja tiedon siitä ikävyydestä, mikä häntä oli kohdannut. Kirjeen tuojasta tuntui, että emännöitsijä varsin tyyneellä mielellä luki kirjeen, ja hänestä se olikin ymmärrettävää. Tuommoisiin sota-aikoihin ei saanut säikähtää odottamattomiakaan uutisia. Jannelle ei emännöitsijä maininnut mitään kirjeen sisällöstä eikä hän, joka ei ollut kirjettä lukenut, arvellutkaan sen sisältävän muuta kuin määräyksiä talousasioista. Kyselläkään hän ei tahtonut, vaikka kyllä matkan varrella epäluuloja oli hänen mieleensä noussut, — hän tunsi Borisoffin siksi hyvin.
Taloudenhoitajatar kumminkin valitteli, että oli voitu epäillä kauppiasta, joka tietysti oli viaton, ja oli vakuutettu, että hänet pian vapaaksi laskettaisiin. Ohimennen jutteli hän sitten Jannelle Borisoffin kosintaretkestä, josta Janne ei ollut mitään kuullut. Mutta Johannakaan ei ollut Katilta saanut mitään tarkempia tietoja, vaikka kyllä oli kohta samana iltapäivänä käynyt heidän mökillään ja koettanut siitä udella sekä tytöltä itseltään että hänen äidiltään. Hänellä ei ollut selvää kuvaa siitä, miten siellä kaikki oli käynyt eikä siis voinut Jannellekaan tuota kosintaretkeä oikein kuvata. Katin vastahakoisuutta hän ei siten niinkään voinut esittää syyksi rukkasiin, sillä hänestä sellaisen miehen kuin Borisoffin olisi pitänyt olla vastustamattoman varsinkin köyhälle ja puutteisiin tottuneelle tytölle, jommoinen Kati oli. Todenmukaisempana hän siis piti, että tytön äiti, tuo ylpeä muori, oli jonkun vanhan vastenmielisyyden vaikutuksesta jyrkästi kieltäytynyt rupeamasta sukulaisuus-suhteisiin venäläisen taikka vaikkapa puolivenäläisenkään kanssa.
Jannesta tämä kaikki oli hyvin valaisevaa. Hän oli mielestään jo kerran kerrassaan kadottanut sen tytön, jota hän vielä muutamia päiviä sitten oli omakseen uneksinut. Olisi hän tosin suonut tytölle toisen miehen kuin Borisoffin, vaan jos aineellisen toimeentulon näkökohta tytöstä todellakin oli niin tärkeä, jota hänen oli vaikea uskoa, niin ei hän voinut muuta kuin valittaa, että äiti oli esteeksi asettunut. Niissä mietteissä lausui hän jäähyväiset ja läksi.