Neiti Johannan vetistävät silmät tuijottivat vähän ihmetellen hänen jälkeensä. Mitähän noitten nuorten välillä oikeastaan Hekään, mitä merkillisiä tuumia tosiaan mahtaneekaan Katin päässä pyöriä? Oliko tuo tytönletukka, jota hän oli suosinut, hänen kilpailijansa, oliko äiti yksin antanut matkapassit Borisoffille? Syvät ovat elämän arvoitukset. Mutta ne täytyy saada selville, päätti tuo mustankipeä vanhapiika, vaikkei hän vielä tiennyt, miten se oli tehtävä, ettei hän itseään paljastaisi.
Hän luki nyt uudelleen kauppiaan kirjeen. Siinä oli ensiksi muutamia rivejä venäjäksi, joita hän ei osannut lukea. Vaan seuraavat sanat olivat hänelle aijotut. "Janne ilmoittaa kohtaloni. Toimittakaa tämä kirje Löfön selällä olevaan Styrbjörn laivaan, kenenkään huomaamatta. Keksikää jotakin. Palkkio."
Uudelleen ja uudelleen luki hän nuo viime sanat. Mitähän se tarkottaa? "Keksikää jotakin?" Sehän ei voi tarkottaa kirjeen lähettämistä Styrbjörn-laivaan, jonka hänkin tiesi Löfön selällä olevan. Sillä eihän tuollaisen lähettämiseen mitään erityistä kekseliäisyyttä tarvittane, onhan saaristovenheiden lupa soutaa venäläisiin aluksiin. Eikä "palkkiokaan" voi tarkoittaa noin vähäpätöistä tehtävää, olihan hänen velvollisuutensa moiset käskyt suorittaa. Ei, nuo salaperäiset sanat tarkoittanevat jotakin muuta. Ja kun hän tuota arvoitusta kotvasen oli miettinyt, oli se hänestä jo aivan selvä — hän melkein ihmetteli itseään, kun ei sitä jo heti ollut älynnyt. Hänen tuli tietysti keksiä jokin keino pelastaakseen isäntänsä, — sillä itselleen hän kyllä hyvällä omallatunnolla saattoi tunnustaa, etteivät Borisoffin paperit olleet niinkään viattomat eikä selvät. Mutta entä sitten tuo "palkinto"? Niin, mitä hän siitä ajatteli, sitä hän tuskin uskalsi itselleenkään kuiskata! Nyt täytyy toimia, päätteli hän. Kuka sen tiesi, mitä tuumia tuo kaunis Kati salaperäisessä päässään vieläkin kätki? — sillä kaunis hän on, vaikka on hänessä vikojakin ja epäedullisia puolia.
Kauan ei Johannan tarvinnut miettiä sopivaa sananviejää lähettääkseen kirjeen venäläisille. Jo kohta Jannen mentyä käveli mies metsäpolkua taloon päin ja Johanna tunsi heti kalastaja-Ollin, jonka hän niin usein oli nähnyt venäläisen "kapteenin" soutajana. Missä se mies oikeastaan asui, sitä tuskin kukaan tiesi, ja kysyjille hän kertoi entisyydestään epävarmasti ja eri paikoilla eri tavalla. Kylänjuorut ottivat kumminkin asian selvittääkseen ja ennen pitkää tunsi jokainen, että Olli oli kiertelevä kulkija, joka paljo oli liikkunut Suomessa ja sen itäisessä naapurimaassa ja jolla muuten oli elämäntarinassaan tuollainen aukko, jota hän ei voinut tyydyttävästi täyttää ja joka hänet vähän salaperäiseksi teki.
Kun tuo pitkä, huojuva, vähän ontuva mies käveli pihan poikki, huomasi neiti Johanna heti, että hän oli väsynyt ja ehkä nälistynytkin. Janne ei ollut kertonut sanaakaan jahdin poisviemisestä eikä Johanna siitä siis mitään tiennytkään, kun kalastaja, kyökkiin istuuduttuaan, asiasta mainitsi.
"Siitä hän vielä kurituksen saa, tuo poikarakkari", kiroili kalastaja pukinpartaansa punoen ja kysäsi sitten äkkiä: "Onko kauppias kotona?"
"Kauppias! Eikö se Olli tiedä, että hän eilen vankina vietiin ruotsalaisiin laivoihin?"
"Hänkin, no jopa hitto, en ole kuullut mitään, kävelen tuolta pohjoisesta päin! Mutta sitä miestä ne tuskin kauankaan vankina pitävät, siitä olen varma." Olli nauroi ilkeästi. "Mitäs se Olli tarkoittaa, eiväthän nuo toki hänelle mitään pahaa tehne?"
"Se riippuu asianhaaroista", vastaili Olli vakavampana. "Jos hänellä on selvät paperit, voi hän sieltä palata piankin, vaan jos paperit eivät ole puhtaat, niin voi hänen vankinaolonsa muulla tavalla rutostikin loppua. Nyt on sota-aika, ja silloin toimitaan aina pitkään miettimättä. Enpä olisi minäkään nyt täällä, ellen viime yönä olisi valhekaupalla päässyt maihin eräästä noista lastilaivoista, jonne olivat pistäneet minut yhdessä kapteenin kanssa, jonka neitsyt tuntee —."
"Ovatko he siis panneet kiinni hänetkin?"