"Tämäkö!" huudahti Olli, "tämä on luotsin Jannen puukko, olen sen hänellä nähnyt monta kertaa, kun on tavattu kalamatkoilla. Juuri tämän puukon löysin viime viikolla rikkiammutusta laivastonvenheestä, joka oli ollut öisessä kahakassa venäläisten tykkialusten kanssa. Olipa hyvä, että sen taas tapasin. Janne se on ollut mukana moisilla retkillä, mutta siitä hän vielä voi palkkansa saada, se vehkeilijä. — No, tuleeko niistä isännän naimapuuhista mitään tuon tytön, Katin, kanssa?"
"Kuinka niin?"
"Olen kuullut puheissa olleen. Vaan Janne se on myös siellä päin retkeillyt."
"Minä en niistä mitään tiedä."
"Niin, Janne se saanee nyt vetäytyä syrjään niiltä poluilta, — kunhan vain kauppias pääsisi selville ruotsalaisten laivain päällikköjen kanssa!"
"Missähän laivassa se siellä mahtaa olla?"
"Bellona se kuuluu olevan nimeltään se laiva, joka oli 'kapteenin' ja minun säilytyslaivan vieressä, — siihen ne ovat epäilemättä vieneet kauppiaan. Suolatulle läskille se muuten haisi koko laiva. — Vaan nyt taitaa minun olla lähdettävä viemään tätä paperia. Kiitos ruoasta!"
"Te siis varmasti palaatte?"
"Varmasti." Kalastaja läksi kävelemään tuota samaa tietä, jota kauppias oli kävellyt edellisenä päivänä kapakkaan päin.
"Se taisi ottaa Jannen veitsen mukaansa", tuumi Johanna, korjatessaan pois ruoan tähteitä. "Sillä taitaa olla jotakin pahaa mielessään Jannea vastaan! — Janne, niin, hän sopisi hyvin Katin puolisoksi, vallan hyvin. Ja parasta olisi, jos he voisivat päästä yhteen niin pian kuin mahdollista…"