"Se on totta", myönnytti nuorempi upseeri, "parasta on pitää varansa ajoissa."
* * * * *
Samana iltapäivänä, hämärän tulossa, oli Arén ikkunastaan huomannut, että kalastajavenhe, jossa oli yksi mies, souteli verkalleen selällä heidän saarensa ympärillä. Hänen huomionsa kiintyi yhä enemmän tuohon soutajaan, joka näytti liikkuvan siellä ilman varsinaista päämäärää, ja vihdoin lähti ukko salaa kävelemään erääseen niemeen, josta hän paremmin saattoi nähdä soutajan. Venhe palasi taas hetken kuluttua ja soutamassa istuva mies lepuutti vähäväliä airojaan, ikäänkuin muka miettien, mihin paikkaan hän selkärihman laskisi. Kauanko mies oli tuota vakoilusoutamistaan harjoittanut, sitä ei ukko tiennyt, vaan kun pimeän tultua ei venettä enää näkynyt palaavaksi, oli ukko jo varma, että tuo yksinäinen soutaja oli ollut kalastaja-Olli.
Risteilevät epäilykset vaivasivat hänen mieltään ja huolestuneena palasi hän mökilleen. Janne oli koko iltapäivän ollut poissa eikä vanhus tiennyt häntä odottaakaan ennenkuin aamupuoleen. Hän oli näet lähtenyt opastamaan muutamia ruotsalaisia sotalaivoja syvempään ankkuripaikkaan. Viimeisinä päivinä hän oli ollut vähän omituinen, näytti miettivän jotakin salaista miellettä, joka häntä suretti. — Entä tuo kiertelevä soutaja, mitä hän koko iltapäivän oli täällä vahtinut? Niin, vahtinut hän oli. Kalastaja-Olli! Miten se niin pian oli päässyt vankeudesta? Liukas se oli kuin itse paholainen ja vuoron päältä kumpastenkin sotivain ystävä, — mutta kumman asioilla se nyt souti? Kyllä sillä mahtaa olla mielessään Jannelle kaunaa, sehän muuten on varsin ymmärrettävääkin…
Vähitellen ukossa epäilykset ja arviot kypsyivät varmuudeksi, hän tiesi nyt sen, mitä äsken isäntunteiden vaistolla oli aavistanut. Jannea se tuo soutaja tavalla tai loisella tahtoi vahingoittaa; ehkä ovat vainolaiset jo hänelle paulan virittäneet. Janne oli ehkä ollut liian varomaton, hän oli heitä ärsyttänyt.
"Niin", virkkoi ukko, "poikaani ne pyytävät. Vaan jos hän vielä voi Suomea hyödyttää, niin en minä häntä estä, minulla tätä ikää ei kumminkaan enää ole niin pitkältä jälillä."
KAHDEKSAS LUKU.
Yö oli pilvinen ja pimeä. Kuu, joka illan kuluessa oli hattarain raosta pikkusen pilkistänyt, piiloutui kokonaan paksujen pilvien taa. Meri oli tyyni ja kimalteli heikosti; aivan äänetöntä oli kaikki Kemiön mantereen ja läheisimmän saariston tienoilla. Vanhus makasi vuoteellaan valvoen ja miettien kalastaja-Ollin omituista vakoilua. Vaan kohta puolenyön jälkeen kuuli hän etäistä, tahdikasta soutamista. Jonkun saaren taa katosi hetkeksi ääni, vaan kuului sitten taas selvemmin ja lähempää. Hetken kuluttua tähän tahdikkaaseen sountiin sekoittui toisenkin soutajan airojen ääni, tahdikas ja varma. Kuta lähemmäs ääni saapui, sitä varmemmin huomasi vanhus, että suurempi määrä venheitä oli kulussa Löfön selältä hänen mökkinsä ohitse, nähtävästi Ruotsin laivaston ankkuripaikkaa kohti.
Luuvalo oli jo monta vuotta sitten tehnyt vanhuksen liikkeet vaikeiksi. Etummaiset suurten soutovenheiden pitkästä rivistä olivat jo ehtineet saaren ohi, kun vanhus saapui venheeseensä, joka oli laiturin luona saaren toisella rannalla. Siitä hän, aivan rantaa pitkin, souti läntiseen niemeen, johon hän pysähtyi havaintojaan tekemään. Pitkässä rivissä näkyi viisi, kuusi venheenlyhtyä lipuvan väylää pitkin; lyhdyt olivat merkkejä jälestä tuleville. Niiden lukumäärä lisääntyi yhä, kunnes hän laski niitä kaksitoista, ja alusten muodosta ukko aavisti, että ne olivat tykkivenheitä. Silloin tällöin kuului aluksista joku venäjänkielinen komentosana.
Kun viimeinen venhe oli ehtinyt niemen ohi, läksi ukko piilopaikastaan ja souti varovasti sota-alusten jälestä.