Ne jatkoivat hyvässä järjestyksessä tasaista, nopeaa sountiaan, kunnes ensimmäinen ehti sen kapean salmen suulle, joka katkasee Kemiönsaaren lounaisen niemen vastapäisestä "Pohjoissaaresta". Siinä venheiden lyhdyt sammutettiin ja venheet järjestyivät rinnakkain taikka peräkkäin ja kohta senjälkeen kuumottivat taivaanrannan heikkoa valojuovaa vastaan linjalaivan kookkaat piirteet.
Juuri sillä hetkellä, jolloin etummainen tykkivenhe souti esiin niemen ohi, saapui yksinäisen soutajan kuljettama venhe selälle niemen vastapäiseltä puolelta. Soutaja näki vielä viimeisen tykkivenheen lyhdyn hiukkasta ennen kuin se sammutettiin.
Mutta hän oli nähnyt kylliksi — tuon lyhdynvalon merkityksestä hän ei voinut erehtyä. Ja hän souti, minkä voimat suinkin riittivät, takasin linjalaivaa kohden, josta hän äsken juuri oli lähtenyt, huusi tunnussanan ja pääsi kohta kannelle.
"Näittekö lyhdyn tuolta niemen suojasta?" kysyi Janne kiireesti, — hän näet oli tuo soutaja.
Ei, laivassa ei oltu mitään huomattu, sillä niemi oli peittänyt näköalan. Heti nyt komennettiin nukkuva miehistö kannelle ja kaikki pantiin kuntoon odottamattoman hyökkäyksen varalle. Selällä vallitseva pimeys peitti lähestyvän laivaston, kunnes tämä oli ehtinyt niin likelle linjalaivaa, että siitä lähtevän tulen täytyi käydä sitä turmiollisemmaksi. Silloin leimahti yhtäkkiä useammalta taholta selältä, ja tykkivenheiden kanoonista lähtevä pauke kaikui rannan luodoista ja kallioista. Linjalaiva vastasi samassa hetkessä. Vihollisten tykkien tuli helpotti tähtäämistä ja se taistelu, joka siinä syttyi varuillaan olevan laivan ja venheiden heikompain tykkien välillä, ei tullut pitkä-aikaiseksi. Tykkivenheillä oli kyllä suurempi maali, mihin tähdätä, mutta kun niiden täytyi peräytyä etemmäs ampumaan ja niillä oli vähän tykkejä, ei tämä etu maksanut paljoa. Jos taas tykkivenheet olisivat rohkeasti lähestyneet yhtaikaa vierestä ampuakseen, olisi varmaankin laivan kannelta ja raakapuilta leimahtanut vastaan sellainen pyssynlaukausten paljous, että sitä ei mikään olisi kestänyt.
Vaan vasta kun yksi tykkivenhe oli saanut vesirajaansa sellaisen reijän, että päällikkö ilmoitti sen olevan uppoamaisillaan, antoi ylipäällikkö peräytymismerkin. Rikkiammutun tykkivenheen miehistö pelastui vieressä olevaan sluuppiin ja niin lähdettiin paluumatkalle Kemiön niemen suojaan. Tykinjyrinä, joka äsken oli kumeana paukkunut noilla tyyneillä vesillä, päättyi siihen ja yö lepäsi taas hiljaisena selkien ja luotojen päällä. Venäläiset olivat menettäneet muutamia miehiä ja suuri oli siitä syystä heidän pettymyksensä ja vihansa tunne. Ruvettiin heti heidän venheissä epäilyksiä lausumaan sen johdosta, että linjalaiva niin pian oli keksinyt heidän aluksensa ja että siitä kohta oli käyty ampumaan, vaikka varmaa oli, että linjalaivan miehistö jo oli mennyt maata. Ei ollut siellä hälytetty eikä miehiä aseisiin kutsuttu, — taistelu oli alkanut niin hyvässä järjestyksessä, kuin olisi hyökkäystä odotettu. Tämä oli yleinen käsitys ja siitä käsityksestä oli hyvin lyhyt matka arveluun, että joku oli mahtanut nähdä tykkivenheet jo matkalla ja antanut tiedon linjalaivaan.
Kalastaja-Olli, joka oli ollut luotsina etummaisessa venheessä, keksi pian selityksen arvoitukseen. Hän oli taikauskoinen ja hänestä oli Janne melkein ylenluonnollisilla apuneuvoilla varustettu, kun hän kaikista pulmista osasi suoriutua. Ollista oli ihan selvää, että Jannen täytyi olla siellä jossakin läheisyydessä ja että juuri hän oli antanut laivalle varoituksen. Se oli sitä uskottavampaa, kun hän ei ollut kotona ollut koko iltapäivänä, — missä se olisi ollut, ellei ruotsalaisissa laivoissa, niihinhän sillä niin usein oli asiaa.
Ja Ollista oli senvuoksi varsin luonnollista, kun hän hetken perästä kaukaa näki pienen venheen, jota eräs yksinäinen mies nopeasti souti tykkialusten suunnan poikki maihin päin.
"Siellä se mies on!" huudahti hän aivan kuin olisi hän jotakin hakenut ja nyt äkkiä löytänyt. Seuraavassa tuokiossa oli se tykkivenhe, jossa hän luotsina istui, täyttä vauhtia ponnistamassa tuon pikkuvenheen jälkeen. —
Kun Janne oli varottanut linjalaivaa oli hän, välttääkseen molemmilta tahoilta lähteneitä luoteja, soutanut pienen saaren rantaan ja sieltä etäältä katsellut taistelun kulkua. Hänen aikomuksensa oli sitten, kun hyökkääjät kääntyisivät paluumatkalle, ehtiä ennen tykkivenheitä salmen kautta saareensa. Mutta niin oli taistelun kulku häntä jännittänyt, että hän oli viipynyt tähystyspaikassaan liian kauan, ja huomasi yhtäkkiä kauhukseen joutuvansa melkein venäläisten tykkialusten keskelle.