Mutta kylmäverisyyttään hän ei menettänyt. Hän tiesi hyvin, etteivät syvälläkulkevat tykkivenheet voineet seurata häntä mataloille vesille. Vaan hänen silloisella olinpaikallaan oli hänen kaikilla puolillaan syvät vedet. Maihin päästäkseen täytyi hänen halkaista vihollisten kurssin eikä hän voinut olla huomaamatta, että nämä hänen pieneen venheeseensä tykeillään helposti osaisivat, sillä etäisyys ei ollut juuri pyssynhollia pitempi.
Nopeasti souti hän suoraan sitä salmea kohden, jonka läpi vihollisten alukset menomatkallaan olivat kulkeneet. Pian oli häntä ajamaan lähtenyt tykkivenhe loitonnut toisista. Olli oli sen päällikölle ilmoittanut, että oli hyvä saalis pyydystettävissä ja kaksi miestä asettui kiväärit kädessä venheen keulaan, ampuakseen pakenijan taikka pakottaakseen hänet antautumaan. Mutta Janne souti niin, että vesi koskena keulan edessä kohisi. Jos hän vain niemeen ehtisi, kyllä hän sitten löytäisi lymytien näistä tuttavista väylistä. Ja paeten suoraan eteenpäin vältti hän parhaiten vihollisten laukauksia.
Kiväärit paukkuivat ja Janne kuuli luotien vinkuvan muutamia vaaksoja venheensä yläpuolella. Hän arvasi, etteivät takaa-ajajat tuhlaisi aikaansa pyssyjen uudestaan lataamiseen, vaan että toiset heille ladattuja kiväärejä käsiin ojentaisivat. Ja niin pamahtikin heti kaksi uutta laukausta; toinen niistä viskasi lakin hänen päästään, mutta ei häntä sen pahemmin haavoittanut. Janne souti kahta kovemmin ja niemi, jota kohti hän pyrki, näytti kasvavan. Vielä muutamia aironnykäyksiä, niin hän olisi pelastettu. Silloin pamahti taas laukaus ja toisen, pirstoiksi ammutun airon säpäleet lensivät hänen käsistään. Mutta seuraavassa tuokiossa liukui venhe omaa vauhtiaan maan mustaan katveeseen.
"Sinäkö se olet, Janne?" huusi hänelle ääni pimeästä ja venhe souti samassa näkyviin.
"Isä!" vastasi nuorukainen, "soutakaa lähemmäs maata! Tykkivenhe on kintereillämme."
"Elä minusta välitä", vastasi ukko, "vaan sinä huopaa tuonne pensaitten alle, — minullehan ne eivät mitään mahda. Olen kuullut, miten ne sinua ovat ajaneet ja olen juuri varustautunut sotkeakseni heidät jäliltä pois. Niin, piiloon nyt sinä, minä jään tänne!"
Janne totteli, hän huomasi, ettei hän paljastamalla itsensä voisi isäänsäkään mitenkään pelastaa. Pian hän huopasi venheensä pimeään siimekseen, josta sitä ei voinut mitenkään nähdä. Heti senjälkeen ehti jo tykkivenhekin perille. Matkaa ei ollut sen pitemmälti kuin että tykkialuksesta hyvin voitiin nähdä ukon venhe, joka nyt siinä liikahtamatta makasi. Pakolainen on nyt siis huomannut mahdottomaksi pyrkiä pakosalle, arvelivat takaa-ajajat, taikka on ehkä haavoitettu. Sytytettiin lyhty ja mies asettui keksi kädessä keulaan. Kalastaja-Olli asettui hänen viereensä. Lyhdyn valossa rupesi nyt Olli tarkastamaan venheessä olevaa pakolaista. Vaan häneltä pääsi heti synkkä kirous, joka osotti suurinta pettymystä. Lyhdyn valossa oli hän tuntenut vanhan luotsin harmaapartaiset kasvot.
"Tämähän on taikuutta!" pauhasi Olli harmistuneena. "Voisinpa miltei vannoa, että äsken näin hänen poikaheittiönsä tuolla selällä, ja nyt se on muuttunut ukoksi, vanhukseksi. Taikka onko siellä muita venheessä?" Hän valasi uudelleen ja lähempää lyhdyllään vanhusta.
"Voittehan hakea täältä purjeiden altakin ja teljojen takaa, jos luulette minun jotakin varastaneen", puhui ukko Arén, ollen olevinaan aivan tietämätön koko asiasta. "Miksi te minua ammutte? Tässähän täytyy vanhan miehen soutaa käsivarret pois sijoiltaan, vaikka kumminkin on luvattu, että kaikki yksityiset saakoot olla rauhassa? Ja mitä se sinä Olli siellä toimit kaiken tuon sotaväen joukossa? Yksin soutelit koko iltapäivän saareni ympärillä tänään; ajattelin pyytää sinut sisään, mutta soudit niin kaukaa, ettei ääni kuulunut…"
"Luutnantti sanoo, että saatte soutaa tiehenne", virkkoi Olli keskeyttäen, koettaen kätkeä kasvojaan lyhdyn valosta pois. "Ei olisi teitä ammuttukaan, ellette olisi pakoon soutanut kuin tullivaras."