"Minä en liikahda paikaltani, ennenkuin kaikki venheet ovat soutaneet ohi, sillä muuten nuo toisetkin luulevat minun pakenevan ja lähtevät minua ampumaan."
Sen sanottuaan souti ukko venheensä vähän selemmäs ja antoi sen pysähtyä siihen, niin että kaikki ohiajavat tykkivenheet saattoivat hänet huomata. Ne soutivat yksitellen edessä kiirehtivän jälestä ja niissä sytytettiin kaikissa taas vähinerin aluksenlyhdyt. Ukkoa ei kukaan ahdistanut. Oli aivan tavallista, että sota-alukset tapasivat saaristovenheitä kulkuvesillä, eikä nytkään siis tuohon yksityiseen venheeseen mitään huomiota pantu.
Janne oli soutanut pienen saaren alle, jonka kapea heinikkosalmi katkasi niemestä. Siellä hän liikahtamatta kökötti, kunnes isä, koko laivaston soudettua ohi, huopasi hänen luokseen. Siinä varjossa he nyt varovasti keskustelivat. Jo päivemmällä oli päätetty, että Janne ensi tilaisuudessa ottaisi pestin Ruotsin laivastoon, koska hänen olonsa ja asemansa kotonaan kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Oman väestön keskuudessa oli näet henkilöitä, jotka Löfön selällä olevan laivaston levittämästä kullasta olivat valmiit kavaltamaan kansalaisiaan. Pitemmän ajan kuluessa oli Janne huomannut siitä epäilyttäviä oireita. Ja nyt, kun selvästi nähtiin kalastaja-Ollin olevan venäläisten oppaita, käsittivät sekä isä että poika, ettei hänen ollut kotona turvallista olla, sillä tuo hämäräperäinen seikkailija oli koettava kaiken voitavansa, kostaakseen sen kepposen, minkä Janne oli hänelle ja "kapteenille" tehnyt.
Mutta ennenkuin Janne saattoi lähteä kotoaan antautuakseen laivastomieheksi, täytyi hänen toki saada mukaansa vähän vaatteita ja muonaa. Siksi oli lähdettävä kotiin päin.
Janne luuli voivansa omalla venheellään seurata isäänsä kotiin. Tykkivenheetkin olivat jo hävinneet yöpimeään ja jatkoivat arvattavasti yhtä kyytiä retkeään Löfön selälle. Mutta siihen ehdotukseen ei ukko suostunut. Olisihan voinut sattua, että joku sluuppi syystä tai toisesta olisi jäänyt toisista jälemmäs väylälle, ja silloin voisi sen miehistö helposti keksiä Jannen, — kuka sen tiesi, vaikka kalastaja-Olli itse olisi jäänyt saaren luo taas vahtimaan, — se oli mies viekas kuin kettu.
Ja pian huomattiinkin, että vanhus oli oikein aavistanut venäläisten liehtarin vehkeet.
Janne peitettiin siis isän venheeseen purjeiden alle, jotta se täten vaaratta pääsisi mahdollisten vahtien ohi. Tykkivenheitä ei enää kuulunut. Rauhallista ja hiljaista oli kaikki vanhuksen kotiin päin soutaessa. Ollakseen sitä enemmän varuillaan, kiersi ukko mantereen rantaa myöten ja käänsi siitä vasta niemen ympäri suojaiseen paikkaan, jolta siinä kenenkään näkemättä saisi lastinsa maihin. Mutta soutaessaan näin rantaa pitkin niemen kärkeen, ei hän voinut nähdä, mitä niemen toisella rannalla oli; sitäpaitsi peitti öinen pimeä tämän rannikon aivan näkymättömiin. Liian myöhää hänen senvuoksi oli kääntyä takasin, kun hän niemen nokkaa kiertäessään näki lyhdyn loistavan eräästä rannikolle pysähtyneestä tykkivenheestä, — hän tuskin enää oli kymmenen sylen päässä siitä. Hänen soutaessaan niemen kärkeen oli jo tykkivenheeseen kuulunut hänen airojensa loiske.
"Hei, Arén!" huusi ääni tykkivenheestä ja ukko tunsi heti huutajan kalastaja-Olliksi. "Souda tänne venheesi, luutnantti tahtoo levätä yön sinun majassasi."
"Tulenhan minkä ehdin", vastasi luotsi aivan tyyneesti, ja ohjasi samalla venheensä lähelle rantakiviä, niin että Janne pääsi siitä ryömimään maihin.
"No, mutta tulehan jo", huuteli Olli, kun vanhus vähän viipyi.