"No niin", virkkoi hän vihdoin, "Jumala olkoon kanssasi! Toivonpa, että vielä toisemme näemme, mutta jos niin ei tapahtuisi, tiedän sinun kumminkin oikeilla teillä kulkevan. Minua elä ajattele, tee vain parastasi." —
Pimeää salmea ja epätietoista tulevaisuutta kohden souti nuorukainen yksin ja ääneti. Ei ollut ketään muita kuin isä, joka hänen retkiään ja toiveitaan huolella seurasi nyt, kun hän oli menossa sotamieheksi, saadakseen, jos niin sallittaisiin, jo tänään tai huomenna avonaisessa taistelussa sotia maansa puolesta. Eikö ollut ketään? Oli, — isänmaan katseet seurasivat häntä, niinkuin kaikkia poikiaan.
YHDEKSÄS LUKU.
Vaikka Janne niin varmasti ja rohkeasti oli toimeenpannut suunnitelmansa vangitessaan kalastaja-Ollin, ei hän ollut ottanut lukuun kaikkia tämän kälmintöihin tottuneen miehen keinoja suoriutua vaikeimmistakin pulmista. Jos hän kaikki asianhaarat olisi ottanut lukuun, siis myöskin tuon vangitsemansa miehen tarkaksi terästyneen kuulon, olisi hän varmaankin käärinyt sukkansa airojensa ympäri, vaijentaakseen niiden ritinän, kun hän läksi kotirannastaan soutamaan.
Olli oli alistunut pistoolin piipun edestä, mutta Jannen puhetta "viidestä miehestä" hän ei ollut uskonut. Kun hän sitten kellarin syvässä pimeydessä ei näköaistiaan voinut ollenkaan käyttää, jännittyi hänen kuulonsa sitä tarkemmaksi ja hän koetti korvainsa avulla muodostaa itselleen jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä hänen vankilansa ulkopuolella tapahtui. Hän ei kuullut kenenkään muun askeleita kuin Jannen, kun tämä läksi kellarin luota. Matka kellarista tupaan oli niin lyhyt, ettei kukaan olisi voinut tupaan mennä, ilman että hän olisi sitä kuullut. Hän kuuli Jannen kävelevän kellarinoven ohi rantaan päin ja palaavan hetken perästä vastapäiseltä taholta. Kalastaja oli jo kohta älynnyt, että Janne vain käväsemään oli saarelle tullut ja toiminut siellä, käyttäen sattuman tarjoamia apuneuvoja hyväkseen. Siitä teki kalastaja myös sen johtopäätöksen, että hän ennen päivän nousua taas lähtisi pois saarelta, koettamattakaan vangita venäläistä upseeria. Sillä olihan tykkivenhe miehistöineen siinä aivan vieressä.
Se hetki, jolloin Janne eteisessä odotti, kun isä kokosi hänen vaatteitaan, oli seikka, jota ei vanki voinut selittää. Hän rupesi jo epäilemään otaksumiensa todenmukaisuutta, kun hän taas kuuli nuorukaisen tutut askeleet ja niiden avulla sai solmituksi kokoon katkenneet langat. Jospa hän nyt vain saisi kuulla airojen ritinää, olisi hän asemasta aivan selvillä: Janne on pistänyt hänet väliaikaiseen talteen, nähtävästi tarkotuksessa, että ensi tilassa tultaisiin sotaväen avulla viemään hänet varmempaan säilytyspaikkaan. Mutta tuota odottamaansa ääntä sai hän kauan vartoa.
Janne oli kotoa lähtiessään pitänyt silmällä ainoastaan sitä, että saisi saaren venheensä ja tykkialuksen väliin, joten jälkimmäiseen ei hänen soutamistaan kuultaisi. Mutta sitä mahdollisuutta, että Olli olisi vankilaansa kuullut hänen soudantansa, ei hän ottanut ollenkaan lukuun, eikä hän siitä luultavasti olisi välittänyt, jos olisi tullut tuota ajatelleeksikin. Hän vain ajatteli, että aamulla kaipaa venäläinen upseeri sekä Ollia että pikkuvenhettä ja tekee siitä sellaisen johtopäätöksen, joka suinkaan ei Ollille ole suosiollinen, — jos hän joskus vastaisuudessa, vapaaksi päästyään, vielä antautuisi vihollisten palvelukseen.
Ja niin souti Janne reippaasti ulapalle ajattelematta, että hänen aironsa äänet kuuli ja laski se mies, jonka hän äsken oli isänmaanpetoksesta tavannut ja joka nyt parhaallaan mietti pelastuksensa ainoata keinoa.
Päivä oli jo ruvennut valkenemaan, kun venäläinen luutnantti heräsi vuoteellaan. Ensi töikseen hän kysyi, missä hänen oppaansa, kalastaja, on. Ukko Arén oli unisen näköinen eikä ollut ymmärtävinään mitään. Luutnantti mainitsi silloin Ollin nimen. Isäntä puisteli nyt päätään merkiksi, ettei hän siitä tiennyt mitään. Silloin nousi upseeri ja lähti ulos, kävelläkseen venhevalkamaan. Mutta monta askelta hän ei ollut ehtinyt, kun hän kellarinoven sisäpuolelta kuuli kovaa jyskettä ja kolkutusta. Aavistamatta, miten asianlaita oli, kutsui hän luotsin tuvasta ulos. Tämä puisteli päätään, ymmärtämättä upseerin vilkkaita viittauksia. Mutta silloin kuultiin selvästi kellarista upseerin omaa nimeä mainittavan. Nyt ei luotsin auttanut muu, kuin täytyi hänen hyvin hämmästyneen näköisenä mennä ja avata ovi. Ja aivan kummastuneena hän katseli, kun kalastaja-Olli sieltä astui ulos, kädellään suojaten silmiään valolta.
"Mitäs tämä on?" kysyi upseeri, luotsia terävästi tarkastaen.