"Ei, ikävä kyllä, hän ei voinut lähteä, tuo haavotettu käsi tekee hänelle kiusaa. Enkä ole häntä nyt pariin tuntiin nähnytkään, mihin lie mennyt, ei laivurikaan ollut häntä nähnyt. Mutta Bramrå on tuossa edellisessä venheessä. Hän on nyt laulellut koko iltapäivän, vaikkei muuten vuorokausiin ole sanaakaan sanonut. — Minä ohjaan sinun jälestäsi."
Kun venheet lähtivät liikkeelle, vaikeni niistä äkkiä kaikki äänekäs puhe. Vesi oli tyyni, ikäänkuin hervoton, eikä pimeän illan äänettömyyttä katkaissut muu kuin airojen tahdikas, hillitty kaiku. Taivaalla ajelehti hienoja hattarapilviä, varjostaen sen kelmeän valon, minkä tähdet muuten olisivat väylälle luoneet, mutta pohjoisesta kuvastui yhä vielä tuo häilyvä, melkein verenpunertava hohde, jonka vanhan luotsin palava tupa synnytti.
Linjalaivan hämärät piirteet kävivät yhä epäselvemmiksi, kunnes kokonaan katosivat. Venheet olivat nyt oman onnensa nojassa, tuon nuoren luotsin ohjattavina. Joka venheen perässä istui nuori upseeri, pitäen tarkkaa kurssia edessään soutavan aluksen perään ja pysyen määrätyn matkan päässä siitä. Niin kuljettiin eteenpäin varmaa, säännöllistä, katkeamatonta kulkua.
Melkein kaamealta tuntuvassa äänettömyydessä soutivat nuoret ja vanhat laivamiehet, mustiin hattuihin ja karkeihin, harmaihin sarkavaatteihin puettuina, keltaset nahkavyöt vyötäreillä, näitä sotavenheitä. Pimeä esti heitä näkemästä mitään, joka heidän ajatuksiaan olisi voinut viihdyttää, jokainen mietti vain sitä tärkeää hetkeä, joka joka aironvedännältä, vaikka monen mielestä liian hitaasti, läheni. Mutta suorana ja varmana istui upseeri perässä, ja häneen kaikki luottivat; jos hän uskalsi henkensä, mikseivät sitä tekisi muut! Ja olihan heillä jokaisella tuttuja, luotettavia miehiä ja tovereita venheessään, jotka eivät vähää säikkyneet, — auta armias sitä, joka heidän kynsiinsä joutuu, kun he suuttuvat!
Toveruuden, yhteisen edesvastuun ja vaaran tunne kiinnitti miehet ikäänkuin lähemmäs toisiaan. Kaikki muut mietteet häipyivät, se tunne vain pysyi kaikille selvänä, että he olivat vannoneet taistelevansa maansa puolesta ja vapaaehtoisina ilmoittautuneet osallisiksi tähän yritykseen.
Pohjoisesta hohtanut punanen valo oli vaipunut metsän taa ja pimeä oli taivas kaikilta tahoilta. Ja yhä mustemmiksi kävivät varjot sen maan suojassa, jonka rantaa pitkin he nyt soutivat. Mutta Janne, joka istui vasemman osaston etummaisen venheen perässä, tunsi väylän kaikki vaaralliset paikat. Venhe kääntyi nyt Hevossaaren niemen ympäri ja hetken vielä soudettua käännettiin kurssi pohjoiseen. Venhe toisensa perästä teki nyt saman liikkeen. Aina kun jonkun kallion ohi soudettiin, kuului selvä kaiku airoista, aivan kuin jos näkymättömät venheet olisivat osaston rinnalla soutaneet.
Kohta oli ehditty niiden pienten luotojen luo, jotka ovat Löfön eteläisen niemen ulkopuolella. Silloin näkyi taas luoteesta tuo punertava valo, heijastaen tuokioksi merenpinnan veren karvaiseksi, — vaan taas se katosi kukkulain taa ja yö kävi yhä pimeämmäksi. Vaan juuri kun venheet saapuivat Löfön ja sen edustaisen saaren väliseen salmeen, välähti vuorien päällitse erittäin kirkas, punertava valokaari, joka nopeasti kohosi ja kasvoi. Se oli täysikuu, joka nyt rupesi hopeoittamaan noita vielä rauhallisia vesiä, missä ihmisten hillittömät himot pian kiihtyivät veristä temmellystään pitämään.
Samassa kun kuu nousi, nähtiin molemmat saaristofregatit, jotka olivat ankkurissa melkein perättäin ja niiden vieressä olivat nuo pienemmät prikit. Soutajat kapteeni Nordenskiöldin venheessä innostuivat vihollisen nähdessään ja lähtivät kahta tuimemmin soutamaan. Seuraavissa venheissä vaikutti tämä vauhdinlisäys samalla tavalla. Luutnantti Dreijer pysytteli vasemman osaston etunenässä myös samalla rinnalla, mutta muutamat raskaammat venheet hänen osastossaan jäivät kumminkin jälemmäs, vaikka soutajat ponnistivatkin parhaat voimansa. Siitä syntyi tässä osastossa vähän epäjärjestystä; kaksi etummaista venhettä kiiti edellä, toiset jättäytyivät jälemmäs.
Nyt rupesi valoa vilahtelemaan venäläisistä aluksista ja ääniäkin rupesi niistä jo kuulumaan. Venheiden tulo oli laivoissa huomattu. Kuu oli tuottanut venäläisille juuri tärkeimpänä hetkenä edun, joka kävi hyökkääjille turmioksi. Jos venäläiset ehtivät heti saada muutamiakaan tykkejä kuntoon sekä tähtäimet varmasti reilaan, niin sen saattoi pitää varmana, että ainakin muutamat venheet ammuttaisiin upoksiin. Nyt täytyi kiirehtiä ja ehtiä perille, ennenkuin nuo tulikidat rupesivat puhumaan.
Nuolena lensi kapteeni Nordenskiöldin venhe eteenpäin Styrbjörn-laivan tummaa runkoa kohtaan ja sitten sen kylkeä pitkin, tykinsuiden alle. Silloin leimahti kiväärien yhteislaukaus laivankannelta kohden tuota rohkeaa suomalaista ja hänen venhettään. Vaan innossaan tähtäsivät ampujat liian korkealle. Luodit lensivät laivamiesten päiden päällitse, haavoittamatta ainoaakaan miestä. Seuraavassa tuokiossa oli jo venhe ehtinyt laivatikapuiden viereen.