"Seuratkaa minua, miehet!" huudahti kapteeni, tarttui käsipuuhun ja viskausi ensimmäisnä laivan kannelle. Tuokion hän siinä yksin seisoi, tuo kookas uros, taistellen vihollisia vastaan, joiden lukumäärää hän ei joutanut laskemaan. Säilä säkenöi hänen kädessään ja ensimmäinen vihollinen, joka häntä kohden piikkiään ojensi, kaatui veriinsä. Mutta hänen miehensä tulivat jo hänen ympärilleen, hyppäsivät laivan kaidepuun yli toinen toisensa perästä; pieni joukko tiheni, hyökkäsi jo vähän eteenpäin antaakseen tilaa jälestä tuleville; kukin taisteli henkensä puolesta, sillä siinä ei ollut muuta neuvoa kuin hyökätä ylivaltaa vastaan. Mutta eivätkö nuo toiset venheet koskaan ehdikään perille? Vihollisia aivan pulppusi esiin laivan kannen alta, välikannella olevain tykkien äärestä. Ryntääjät kaatuivat toinen toisensa perästä ja heidän päällikkönsä, tuon kookkaan sankarin, tunkivat viholliset jo kaidepuuta vastaan. He olivat kuutamon valossa nähneet, että hän oli upseeri, ja häntä kohden siis kaikki pyssynpiiput tähdättiin.
"Yksinkö minun täällä pitää seistä kaikkein maalitauluna?" kuului hänen vihanen äänensä hälinän keskestä.
"Ei, herra kapteeni!" vastasi yhtä voimakas ääni ja mies näkyi samassa kiipeävän laivan kaidepuun yli sen vastapäiseltä reunalta.
"Melander!" huudahti kapteeni ilosesti tuntien toverinsa äänen. Samassa laukasi eräs venäläinen pistoolinsa vasten tulijan kasvoja; vaan nopea sapelinisku, joka hänen käsivarteensa samassa sattui, vei luodin harhaan. Hiukset kärventyivät Melanderin ohimoilta ja hän tunsi, että se vanttiköysi, johon hän juuri oli tarttumassa, katkesi, — hän oli lentää selälleen mereen. Mutta hän nytkäsi ruumiinsa eteenpäin, hyppäsi kannelle ja törmäsi vihollisjoukon läpi kapteeni Nordenskiöldin viereen, avaten sapelillaan itselleen tien. Häntä seurasi kintereillä sarkapukuun puettu mies — vääpeli Schenfelt tuosta Kronobergin jalkaväenpataljoonasta.
"Missä Lagerberg?" huudahti kapteeni ikäänkuin arvaten, ettei tämäkään voinut aivan kaukana olla.
"Täällä!" kuului vastaus laivan keulapuolelta, josta tämä miehineen samaan aikaan oli kiivennyt kannelle.
"Nopeasti, miehet!" kuului Lagerberg komentavan lähimpiä seuraajiaan. Samassa tähtäsi eräs venäläinen keihäällään nuorta komentajaa, joka siitä varmaankin olisi surmansa saanut, ellei kolmas, sarkatakkinen mies, olisi ehtinyt väliin ja viskannut pistäjän kumoon. "Stig! Oletko sinäkin täällä!"
"Anteeksi, herra luutnantti, kun pelkäsin, etten käteni vuoksi pääsisi mukaan, ryömin jo ajoissa keulateljon alle ja siellä olen näihin asti maannut. Enhän luutnanttia yksin voinut päästää lähtemään…"
"Kapteeni Nordenskiöld!" kuului samassa voimakkaita huutoja laivan perältä, jossa luutnantti Uggla taisteli itselleen tietä kajuutan ohi, ja hänen toverinsa Rehbinder miehineen juuri yritti päästä kaidepuun yli.
"No tämä se taas sotaleikkiä on, melkein yhtä iloista kuin Viipurin luona!" huusi ilonen ääni hälinän keskestä ja Bramrån kookas vartalo näkyi aukovan väylää vihollisten keskelle Ugglan rinnalla. Mutta venäläiset, jotka alunpitäin olivat olleet taisteluun valmiit, oivalsivat tärkeäksi pitää noita eri hyökkääjäjoukkoja erillään toisistaan, sitä varmemmin masentaakseen heidän hyökkäyksensä. Kova työ oli siis tunkeutua heidän riviensä välitse myöskin sellaiselle miehelle kuin Bramrålle. Hän puolusteli itseään vielä vaikka verta vuotavana ja hänen jälestään tuleva upseeri koetti ehtiä hänen avukseen, mutta vihollisia asettui jo heidän väliinsä. Silloin kuuli Bramrå nimeään huudettavan ja seuraavassa tuokiossa oli hänen lähin vihollisensa jo viskattu syrjään ja hän sai rinnalleen saman nuorukaisen, joka näihin asti oli urheasti taistellut kapteeni Nordenskiöldin rinnalla.