"Kiitos Janne, se oli oiva sysäys!" huudahti Bramrå ilosesti, kun tunsi auttajansa, "nyt tehkäämme yhdessä vähän tilaa luutnantille."
Niin he tekivätkin ja siten sai kapteeni Nordenskiöld edes muutamia upseereja kootuksi yhteen.
Vahvasti päättäneinä kunnostaa itseään myöskin tässä heille oudossa taistelussa olivat Kronobergin jalkamiehet kiivenneet ylös "Hämeenmaan" kylkiä pitkin ja ottivat nyt, molempain luutnanttiensa johdolla, tehokasta osaa taisteluun. Melander oli nähnyt, että joukko venäläisiä oli kiivennyt raakapuille ja taklaukseen, mistä he ampuivat hyökkääjiä. Hän nykäsi silloin erästä Kronobergin ampujaa kyljestä ja käski tämän "ampua ilmaan". Mies vähän kummasteli ensiksi sitä käskyä, vaan sitten hän keksi, mistä oli kysymys, ja kohta keksivät sen hänen toverinsa myöskin. Kun muutamat, raakapuissa oleville turmiolliset laukaukset olivat paukahtaneet, huomasivat ilmassa kököttäjät asemansa toivottomaksi ja yksi heistä rupesi heiluttamaan hattuaan merkiksi, että he antautuvat. Merkeillä käskettiin heidän nyt viskata kiväärinsä mereen, jonka jälkeen vastaiseksi saivat jäädä ylhäiseen asemaansa. Tätä ensimmäistä, päättävällä tarmolla tehtyä hyökkäystä eivät venäläiset olleet jaksaneet vastustaa. Heidän yrityksensä pitää erillään hyökkääjäin eri joukot olivat menneet mitättömiin — ruotsalaiset olivat valloittaneet puolikannen ja olivat siellä koossa. Puolustajain oli ollut pakko peräytyä ja vetäytyä osaksi korkeammalle keulakannelle, osaksi peräkajuutan katolle.
Mutta jo taistelun alussa oli uusi vaara ilmestynyt laivaan nousseille ruotsalaisille. Alkujaan toimeenpantu ja noudatettu järjestys myöskin oikeassa osastossa oli äkkiä kokonaan murtunut kun johtajan, luutnantti Dreijerin venhe ja sitä seuraava venhe olivat rientäneet edelle kaikkien muiden. Ollen epävarmoja, kumpi fregateista oli Styrbjörn (Hämeenmaa) olivat muutamat oikeankin osaston luutnantit laskeneet sen kylkeen ja kiivenneet siihen, menemättä Hjalmaria ahdistamaan, niinkuin alkuperäinen sotasuunnitelma oli ollut. Tämä seikka pelasti kapteeni Nordenskiöldin. Mutta toiset, jälempää tulevat venheet avasivat jo etäältä kivääritulen samaa Styrbjörniä vastaan, ja se kävi kannella oleville ruotsalaisille sitä vaarallisemmaksi, kuta enemmän venheet lähenivät.
Nuori Ruthensparre oli ajoissa huomannut tämän vaaran ja kiipesi laivan kaidepuulle huutaakseen venheessä oleville Kronobergin jääkäreille, että herkeäisivät ampumasta. Mutta tuskin oli hän ehtinyt vanttiin tarttua, ennenkuin hän kaatui pyssynluodin lävistämänä; omat miehet näin katkasivat hänen sankariuransa. Hän vaipui kuolleena kannelle ystävänsä Cavalliuksen käsivarsiin.
Koko kansi oli pian ruotsalaisten käsissä, ja pyynnöstä oli armo taattu niille vihollisille, jotka olivat ahdistetut kokkaan tiheänä parvena. Vaan kannen alta, luukuista ja aukoista, kohosi vielä usein pyssynpiippuja, joista kuolettavia luoteja sinkoili valloittajain joukkoon. Näiden kavalain hyökkäysten raivostuttamina mursivat muutamat ruotsalaiset luukut auki ja ryntäsivät sinne alakannelle alkamaan siellä uutta taistelua. Tätä taistelua valaisivat ainoastaan himmeästi muutamat keihäisiin sidotut lyhdyt.
Mutta kajuutan katto, joka kohosi vähän kaidepuita korkeammas, oli vielä valloittamatta. Ja sinne oli joukko venäläisiä vetäytynyt ampuakseen sieltä kivääreillä ja pistooleilla ruotsalaisia. Kapteeni Nordenskiöld näki miehiä kaatuvan rinnaltaan, vaan ei siinä hälinässä keksinyt, mistä luodit tulivat. Silloin kuultiin Melanderin huutavan jotakin; hän viittasi kajuutan katolle ja kiirehti samassa sinne sivuportaita myöten. Hän ehti arvostella vihollisen lukumäärän kuudeksitoista mieheksi, mutta samassa hänet jo työnnettiin alas rappusista. Kohta senjälkeen ilmoitti hän Nordenskiöldille venäläisten lukumäärän ja tämä päätti suunnata hyökkäyksen sinne.
"Seuratkaa minua!" huusi hän Lagerbergille ja Melanderille. He seurasivat; kolmen riensivät upseerit kajuutan katolle ja alkoivat taistelun kuuttatoista vihollista vastaan, jotka viskasivat pois kiväärit ja tarttuivat keihäisiinsä. Eräs vihollisista seisoi etumaston takana. Kun Lagerberg Nordenskiöldin rinnalla hyökkäsi esiin, sysäsi tämä keihäänsä suoraan hänen kasvojaan vastaan. Sysäys ei tullut ihan täydellä voimalla, sillä luutnantti ehti saada miekkansa väliin, vaan verta vuotavana hän kumminkin kannelle kaatui. Mutta samassa sai hän kiinni Melanderin kädestä, nousi, sitoi nenäliinan haavaansa ja huudahti iloisesti:
"Silmä ei puhennut. Mutta miekka katkesi."
Eräs laivamies kannelta oli nähnyt mitä tapahtui ja ojensi aseettomalle venäläisiltä pudonneen miekan, ja nyt hän sillä uudelleen hyökkäsi toveriensa avuksi. Heti senjälkeen nousi myöskin vääpeli Schenfelt muutamain Kronobergin miesten kanssa kajuutan katolle ja heidän saapumisensa ratkaisi pian ottelun. Jälelläolevat venäläiset antautuivat. Kapteeni Nordenskiöld lupasi säästää heidän henkensä, ja he vietiin sitten vangiksi yhteen venheeseen. Siten oli nyt koko yläkansi valloitettu.