Fregatin upseerit ja osa miehistöä olivat salpautuneet laivan kajuuttaan. Kun he sinne näkivät, miten taistelu päättyi ja miten toivotonta olisi ollut jatkaa ottelua, avattiin ovi kannelle ja vanha, harmaapartanen venäläinen astui ulos, pyytäen saksankielellä, että he saisivat antautua vangiksi, aseet jätettyään. Kapteeni Nordenskiöld suostui heidän pyyntöönsä. Mutta juuri kun hän oli tämän vastauksen antanut, tuli kiväärinpiippu näkyviin oven raosta ja ammuttu luoti lensi aivan Nordenskiöldin pään ohi ja haavotti hänen takanaan seisovaa miestä; samalla nykästiin tuo vanha venäläinen upseeri sisään kajuuttaan, jonka ovi taas suljettiin. Raivostuneina ryntäsivät ruotsalaiset vapaaehtoiset ja merisotilaat ovea vastaan, jota sisässäolijat kumminkin vankaksi pönkittivät. Silloin täyttivät sotilaat yhden kiväärin pelkällä ruudilla ja laukasivat sen lukkoa vastaan sillä seurauksella, että lukko särkyi ja ovi paukahti auki. Juuri kun ovi aukesi, syöksyi eräs nuori venäläinen upseeri esiin ilmeisellä tarkoituksella hakea surmansa saartavain pistimistä. Hän kaatuikin heti pistimen lävistämänä.
Harmistuneita ruotsalaisia sotilaita oli nyt mahdoton hillitä. Tahdottiin toki pelastaa muutamia sisässäolijoita. Melander tunkeutui oinain miestensä välitse kajuuttaan Schenfeltin seuraamana. Vääpeli näki silloin tuon nuoren upseerin juoksevan miekka kädessään ehkäisemään erästä merisotilastaan, joka juuri oli antamassa surmaniskua tuolle vanhalle, jo haavoitetulle venäläiselle upseerille. Isku sattui Melanderin miekkaan ja samassa komensi hän nuo hurjistuneet soturinsa syrjään. Siten pelastui edes yksi kajuutassa olevista.
"Jumala siunatkoon teitä!" virkkoi tuo vanha mies ja nousi polvilleen suudellakseen pelastajansa kättä. "Minulla on vaimo ja neljä lasta Pietarissa, Jumala siunatkoon teitä!"
Se oli överstiluutnantti Herbasch, venäläisen laivaston maajoukon päällikkö.
Kun hän vankina tuotiin kapteeni Nordenskiöldin eteen, virkkoi hän:
"Ettehän tahtone surmata vanhaa, aseetonta miestä?"
"En", vastasi kapteeni, "tahdon pelastaa, mitä pelastaa voi, sillä me emme käy sotaa kuin murhaajat. Mutta teidän miehenne eivät osaa taistella rehellisesti ja siksi en seurauksista voi vastata. Vaan teille ei mitään pahaa tehdä." — Sillävälin olivat Styrbjörnin tykit suihkuttaneet tulta ympärillä liikkuvia ruotsalaisia venheitä vastaan. Vaan kun tykeillä ei voitu alaspäin tähdätä, pelastivat venhemiehet venheensä siten, että soutivat aivan laivan kupeelle.
Vielä oli välikansi, jossa tykit olivat, valloittamatta. Kronobergin rykmentin sotilaat olivat asetetut luukkujen ympärille, jotta merisoturit sopisivat rappusia myöten välikannelle laskeutumaan. Kahakka välikannella oli jo muuttunut mieskohtaiseksi käsikähmäksi ja se kävi vieläkin kamalammaksi, kun lyhdyt pian ammuttiin sammuksiin ja oli tapeltava pimeässä. Venäläiset taistelivat urheasti, vaan olivat täällä, niinkuin kajuutassakin, samalla kavaloita. Useita kertoja olivat he antautuvinaan, vaan alkoivat kumminkin taistelun alusta. Tykit olivat vedetyt sisään, josta syystä tila täällä välikannella oli vielä tavallista ahtaampi; puolustajat olivat piiloutuneet joka tykin alle, sieltä keihäillään ahdistellen ruotsalaisia, kun nämä jo luulivat, ettei heillä ollut muuta tekemistä kuin vartioida vankeja. Kohta eivät ruotsalaiset upseerit sielläkään siitä syystä voineet estää tapahtumasta seikkoja, joita kiukku ja kosto aiheutti, ja joita eivät mukanaolleet jälestäkäsin kernaasti tahtoneet muistella. Turhaan koetti luutnantti Rehbinder saada miehiään tottelemaan. Hän oli pian, toisesta laivasta tulleen tykinluodin haavoittamana, kannettava taistelupaikalta pois.
Ne venäläiset pyssymiehet, jotka olivat mastoissa ja sinne olivat armoa anoneet, seurasivat myöskin kajuutassa olevain toveriensa esimerkkiä. He olivat kätkeneet pistooleja taskuihinsa ja, kun enimmät ruotsalaiset olivat taistelemassa välikannella, rupesivat he nyt ammuskelemaan niitä, jotka olivat kannella. Tämä oli heidän onnettomuutensa. Kronobergin jääkärit kiipesivät vantteihin ja poimivat sieltä varmoilla laukauksilla yhden toisensa perästä alas.
Seuraten matkalle lähdettäessä saatuja ohjeita oli luutnantti Dreijer päättävästi soutanut suoraan toisen, vieressä olevan, fregatin, Hjalmarin, kylkeen. Mutta kun hän samassa huomasi, että ainoastaan yksi venhe, nuoren Hornin johdolla, oli häntä seurannut, oivalsi hän heti, että tämän laivan valtaamisesta ei voinut tulla kysymystä. Olisihan aivan turhaa panna henkeään ja retken onnistumista alttiiksi, jos kahdella venheellisellä tekisi hyökkäyksen suuren laivan neljä vertaa lukuisampaa miehistöä vastaan. Dreijer siitä syystä käänsi ja souti, Hjalmarin tykkien vihasesti ampuessa, takasin Styrbjörnin kylkeen, pyytämään översti Krusenstjernalta mukaansa niitä venheitä, jotka alkujaan olivat hänelle määrätyt. Mutta se oli liian myöhää. Ei ylipäällikön eikä hänen ajutanttiensa ääniä kuulunut siinä kivääripaukkeessa, joka jo oli alkanut, vielä vaikeampaa oli kutsua takasin jo taisteluun rientäneitä upseereja. Hjalmar-laivan valloittamisesta oli senvuoksi luovuttava.