Liekit tarttuivat himokkaasti kuiviin halkoihin ja lähtivät niitä pitkin kiipeämään seinähirsiä myöten ylöspäin. Ollin tuli pian kuuma seistä siinä lieden vieressä katselemassa tuota tulen kiihtyvää vauhtia ja hän kiirehti senvuoksi tuvasta ulos. Mutta merimiehiä siellä ei enää ollutkaan. Silloin hän huusi heitä, vaan ei kukaan vastannut. Hän huusi kovemmin, mutta samalla tuloksella. He kai ovat menneet venheelle ja odottavat häntä siellä. Odottakoot! Hän aikoi yksin pitää huolta, että luutnantin käsky todellakin täytettiin. Nuo akat, jotka eivät uskaltaneet pientä mökkiä sytyttää tuleen, — hävetkööt siellä!
Jo rupesi savua tupruamaan ovenraosta ja kuumenneet hirret paukahtelivat. Ikkunan kautta näki Olli, kuinka liekit oven kautta syntyvässä vedossa väleen nousivat seinää pitkin kattolautoja nuolemaan. Mutta Olli näki tuolla kirkkaasti valaistussa huoneessa vielä muutakin. Ukko Arén oli kyllä poiminut mukaansa yhtä ja toista, mutta paljo tavaroita oli siellä vielä jälellä. Olisihan sääli polttaa sellaista, jota voisi pelastaa, — niin, pelastaa tulipalosta! Olli oli köyhä mies, — eihän nuo viimeiset ruplanansiotkaan olleet pitkälle riittäneet. Hänelle oli hyvinkin tarpeellista saada mukaansa vähän vaatteita ja pöydän ja pari tuolia ja samallahan saattoi ottaa puumaljan ja hyllyn ja tuon kauniin kuvan seinältä, jossa oli niin sirotekoiset puitteet — —; yhtä ja toista muutakin hän siellä näki, minkä kyllä saattoi piilottaa esim. tuohon kellariin, etteivät nuo miehet, jotka rannassa odottivat, tarvinneet saada vihiä tästä hänen pelastustyöstään. Kellari oli tyhjä, sen Olli hyvin tiesi. Jos joku saisi vihiä noista pelastetuista tavaroista, ennenkuin hän ehti ne korjata, niin — eihän se mitään epärehellistä olisi pelastaa vähän tavaroita — ukkoa varten.
Kalastaja-Ollilla oli siinä kiire. Vaan sen kuumempi ei vielä tuvassa ollut, kuin että hän useita kertoja kärsi juosta siellä edestakasin, tempasten aina jonkun esineen mukaansa. Sitä työtä hän teki kauan aikaa.
Mutta kun venheessä olevat miehet jo mielestään olivat kyllin kauan odottaneet ja näkivät liekkien jo kohoavan taivaalle, huusivat he Ollille, että hän tulisi, koska he aikoivat lähteä paluumatkalle. Jo oli selällä olevasta tykkivenheestä annettu kiirehtimismerkkejä. Kun ei vastausta tullut, nousi toinen miehistä törmälle huutamaan. Vaan ei kuulunut ketään. Tuvan katto paloi jo ilmiliekissä ja miehet kuulivat jonkun räsäyksen, niinkuin kurkihirren taittuessa. Miehet neuvottelivat nyt hetkisen ja päättivät antaa Ollin, jonka kanssa muuten eivät tahtoneet olla paljo tekemisissä, soutaa tykkivenheeseen miten pääsi, koska hän ei näyttänyt tahtovan tehdä heille seuraa. Ja niin he soutivat pois.
* * * * *
Tuntia myöhemmin oli saaren edustainen selkä musta ja äänetön. Rantaveteen heijastui vain tuon puoleksi palaneen tuvan verenpunerva valo. Silloin tällöin tupsahti kirkkaampi liekki hiilostavasta rauniosta ja valaisi noita ympäröiviä, matalakasvuisia mäntyjä, joiden kuoret sen hohteessa ruskottivat. Raskas savu, jonka seassa oli räiskiviä säkeneitä, peitti saaren.
Kappaleen matkan päähän saaresta oli pieni kalastajavenhe pysähtynyt. Kaksi miestä istui venheessä airojaan lepuuttaen ja katsellen kummissaan saarelta lähtevää valoa.
"Niin, olenpa samaa mieltä kuin sinä, Lassi", virkkoi toinen, "että tuon tulipalon on joku tahallaan sytyttänyt sillaikaa kuin ukko on ollut maissa, sillä hän on liian vanha leikkiäkseen varomattomasti tulella — ja poikahan ei ole kotona."
"Soudetaanko maihin?" kysyi toinen, katsellen kumppalinsa kasvoja, joissa oleva arpi näytti loistavan tulenhohteessa.
"Olisiko meillä aikaa siihen? Neiti odottaa vastausta…"