"Miksi, mikä hätänä?" kysyi Lassi ja koetti tavata toverinsa.
"Joudu pois!" huusi vain pakenija ja juoksi yhtä vonkaa venheelle asti. Sinne ei enää tupaa näkynyt ja hänen kauhtuneet kasvonsa rupesivat vähitellen rauhottumaan.
"Mitä sinä pakenit?" kysyi Lassi vielä kerran ja kahlasi venheeseen, jonka toinen jo oli työntänyt vesille.
"Minä näin hänet, näin varmasti!" vakuutti toveri vieläkin vavisten.
"Kenen, kenen?" karjui Lassi jo aivan vimmoissaan, kun oli kastellut housunpolvensa.
"Ollin, kalastaja-Ollin! Hän makasi siellä hirsien alla ja muljotti minuun silmillään… niin, muljotti, vaikka oli kuollut, ihan kuollut, sen selvästi näin, sillä kuu valaisi hänen kasvonsa, jotka olivat vainajan — —."
"Mi-mitä puhut?" —
"Niin, Ollin näin. Hän tietysti on tämän tulipalon sytyttänytkin — — ja joku kattohirsi on arvattavasti pudonnut hänen päähänsä ja surmannut hänet kuin sammakon! Hyi, semmoiseen paikkaan kuoli! Mutta minä eroon pois koko näistä hommista, — sinne saa kauppiaskin jäädä vangiksi! Sillä niin totta kuin tässä istun, on sitä uskontoakin olemassa ja nyt en lähde millekään salaretkille — —." Ja hän souti, niin että vesi keulassa kuohui.
"Mutta oletko ihan varma asiasta?"
"Ehkäpä tahdot itse mennä katsomaan?"