"E-e-en!"
Lassikin tarttui airoihin ja souti niin voimakkaasti, kuin olisivat he kilpaa vedelleet. Suoraan mantereelle päin soutivat.
Silloin kuului kaukaa läpi yön hiljaisuuden tykinlaukauksen kumea jyrinä. Sitten toinen ja useampia ja ennen pitkää oli koko ilma täynnä ukkosentapaista pauketta.
Kun ensi laukaus kuului, olivat miehet kohta lakanneet soutamasta kuunnellakseen. Etuteljolla soutava mies oli vielä äskeisestä tapauksesta niin säikähdyksissään, että airot vapisivat hänen käsissään.
"Mitäs tämä nyt taas on?" kysyi Lassi. "Sehän kiihtyy kiihtymistään."
"Olisivatko ruotsalaiset hyökänn…" Hän ei ehtinyt sen enempää virkkaa, sillä taas olivat hänen silmänsä sattuneet tuohon punertavaan liekkiin.
"Laukauksethan kuuluvat Löfön selältä päin, miten ruotsalaiset olivat sinne päässeet?"
"Soudetaan maihin ja palataan neiti Johannan luo", ehdotti punaparta säikähtyneenä.
Tulen hohde kelmeni vähitellen ja lopuksi ei enää näkynyt kuin verenpunertava pilkku tuossa illan kylmässä, tyyneessä valaistuksessa. Kuu valaisi kalpeasti tuon pienen saaren ja siinä olleen tuvan rauniot.
Mutta jyrinä tuosta etäisestä taistelusta koveni ja kiihtyi: siellä suomalaiset ja ruotsalaiset koettivat tempasta jotakin takasin siitä, mitä Viaporissa oli vihollisten saaliiksi joutunut.