KAHDESTOISTA LUKU.
Rannalla, merimieskapakan ulkopuolella, seisoi useita ryhmiä peljästyneitä ihmisiä, katsellen tuota kamalaa näytelmää, joka Löfön selällä tapahtui. Muista syrjässä seisoi törmällä Kati ja hänen äitinsä sekä vanha luotsi, ja heihin oli neiti Johannakin liittynyt. Yksi ja toinen lausui silloin tällöin lyhyviä katkonaisia sanoja tapausten johdosta. Nuoren tytön kalpeilla kasvoilla, jotka kuun valossa näyttivät yhä valkosemmilta, kuvastui nouseva ja laskeutuva puna, kertoen siitä mielenliikutuksesta, joka hänen sisässään raivosi.
Taivaanrannalla leimusi myötään tykinlaukausten ja kivääritulten heijastusta ja taistelun jyrinä kaikui mahtavana vuorissa ja metsissä, yhä vain kiihtyen.
"Kas!" virkkoi tyttö, tarttuen luotsin käsivarteen, "mikä on tuo?"
Tulipylväs oli noussut merestä ja heti puhennut kaikkia häikäisevään, kirkkaaseen valoon, jota vastaan silmänräpäykseksi Styrbjörn-laivan runko ja mastot selvästi kuvastuivat. "Se kai oli joku laiva, joka räjähti", virkkoi luotsi. Ja hän jatkoi hiljaa, kuin itsekseen: "Onkohan, onkohan poikani…" Lauseen loppusanoja ei kukaan voinut kuulla. Mutta luotsi tunsi, että se hento naiskäsi, joka hänen käsivarteensa oli tarttunut, suonenvedontapaisesti vavahti.
"Kas, valoa loistaa vielä tuolta salmen takaa!" virkkoi Johanna, joka oli katsellut taivaalle, missä Arénin tupa oli ollut.
"Se tuli ei merkitse mitään", vastasi vanhus, "vai luuleeko neiti ehkä, että kauppiaan talo palaa?"
"Ei toki, Jumala varjelkoon, niin kamalaa tämä nyt ei kumminkaan liene."
Luotsi ei enää vastannut.
"Ovatko ne venäläisiä laivoja nuo?" kysyi Kati hätääntyneellä äänellä ja viittasi heidän edessään levenevälle ulapalle, jossa kuun valossa kaksi suurenlaista alusta näkyi nopeasti lähenevän yli veden tyyneen selän.