"Ne ovat venäläisiä tykkivenheitä, — tuolla tulee vielä yksi! Saa nähdä, miten nyt meikäläisille käy."
"Sanoiko hän," kuiskasi tyttö ikäänkuin epäillen, "aikoiko hän mennä mukaan —?"
"Hän ei tiennyt tästä hyökkäyksestä mitään," vastasi luotsi matalalla äänellä. "Mutta varmana pidän, että hän on mukana, sillä ilman varmaa luotsia eivät ruotsalaiset tuota tietä ole tänne päässeet. Sen väylän tuntijoita ei ole muita, kuin poikani ja minä."
Taas lehahti puna neidon poskille ja katosi jälleen heti, jättäen ne valkosiksi kuin marmori.
"Olen nähnyt ja kuullut tällaista kerran ennen," virkkoi Katin äiti, vanha nainen, jonka hiukset olivat harmaat, mutta jonka vartalo vielä oli suora. "Muistanpa miltä se tuntui kahdeksantoista vuotta sitten, kun venhe souti rantaan ja hän oli siinä…"
"Hiljaa!" virkahti luotsi äkkiä, tarkasti kuunnellen taistelun melskettä, joka jo tuntui olevan talttumassa päin. "En ole varma, vaan mielestäni kuulin hurraahuudon!"
"Todellako?" virkahti tyttö vilkastuen ja kirkastuvalla katseella. "Ruotsalaisillahan vain on tapana hurrata?"
"Niin, — mutta kenties kuulin väärin. Kas siinä, yhä useampia tykkialuksia saapuu. — Mutta minusta tuntuu, että mereltä rupee nousemaan sumua."
Kivääritulen epäselvä pauke oli melkein päättynyt ja ainoastaan tykkien voimakas jyrinä tärisytti nyt lakkaamatta ilmaa. Sumu nousi nopeasti, leveni, kätki näkymättömiin etäisemmät esineet ja muutti lähempänä olevat ohkasiksi varjokuviksi, jotka nekin vähitellen sulivat tuohon melkein kiiltävään valkoseen utuun, joka jo koko luonnon täytti.
Vielä tunnin ajan kesti tykinpauketta, vaan sitten se rupesi heikkenemään, kaijuttuaan hetkisen vähän lähempää. Ja vihdoin kävi ulappa äänettömäksi.