Neiti Johanna oli eronnut toisten joukosta lähteäkseen kotiinsa. Hänen ajatuksensa risteilivät sinne ja tänne, kunnes ne taas takertuivat noihin Borisoffin kirjeen merkillisiin sanoihin: "Keksikää jotakin. Palkkio." Ja aivan kuin noiden hänen mietteittensä kutsumina ilmestyi yhtäkkiä kaksi henkilöä sumun keskestä häntä vastaan. Pian hän ne tunsi ja kiirehti kohta kulkuaan.
"Tämähän on yhtä ijankaikkista ampumista," rupesi Lassi puhumaan. "Neiti saa sen uskoa…"
"Oletteko saaneet mitään tietoja Borisoffista?" kysyi Johanna äkäsesti.
"Odottakaahan, niin kerromme kaikki. Katsokaas, toverini ja minä, me olemme vanhoja tuttavia, meidän vanhempamme mökit olivat naapurukset. Ja sitten meillä oli yhteinen suo viljeltävänä, vaikkei siitä tosin paljo viljaa tullut, mutta —"
"Oletteko saaneet selvää kauppiaasta?" tiuskasi vanha neiti vielä äkäsemmin.
"Malttakaahaan, malttakaahan, neiti hyvä! Niin, sitä suota me yhdessä viljelimme…"
"Ja Tammelan Antti kolmantena," oikasi punaparta.
"Niin, niin, Antti kolmantena. Ja juuri sillä suolla…"
"Mitä minulla on teidän suonne kanssa tekemistä!" huusi Johanna jo vimmoissaan. "Minä olen suurimmalla jännityksellä odotellut tietoja kalastaja-Ollilta…"
"Olliltako, kalastaja-Ollilta!" huudahtivat molemmat miehet yhtä haavaa. Punaparta ei sen enempää puhunut, mutta Lassi jatkoi: