Oikeusjuttu Antoniusta vastaan, hänen omituinen vangitsemisensa ja odottamaton välikohtaus, joka oli aiheuttanut hänen vapauttamisensa ja prinsessa Julian vangitsemisen, olivat luonnollisesti ainoana puheenaiheena Roomassa. Että Antoniuksen täytyi olla syytön, sen käsitti jokainen. Että Julia oli heitetty tunnustuksensa vuoksi vankilaan, herätti yleistä tyytymättömyyttä. Sillä hänen rikoksensa oli ainoastaan hänen rakkautensa — ja eikö pyhä tunne, joka tuo sellaisen uhrautuvan jalomielisyyden, olisi mieluummin ansainnut anteeksiannon kuin syytöksen.
Livia, salaperäisesti hengiltä toimitetun ministerin puoliso yksin aavisti, kuka oli todellinen syyllinen hänen miehensä surmaan. Hän oli saanut muutamia päiviä ennen nyt surmatun ministerin Roomaan tuloa, tältä kirjeen, jossa hän kertoi, että hän kaikellaisten toimien vuoksi ei ollut ennen päässyt Aasiasta, mutta tahtoi nyt kaikella tarmolla Roomaan palattuaan ryhtyä ajamaan prinssi Britannicuksen asiaa. Hän ei vielä silloin tietänyt, että hänet jo aikoja sitten oli eroitettu virastaan, että hän oli nyt henkilö, jolle laajasta Rooman valtakunnasta ei löytynyt turvallista paikkaa.
Livia oli kuitenkin toivonut armahdusta. Olihan hän Pallaan pojan
Markuksen kautta päässyt kauhean rikoksen perille, jonka uhriksi
Claudius oli joutunut ja jota Nero kiitti valtaistuimestaan.
Eikö keisarillisella hovilla ollut täysi syy koettaa ostaa hänen
vaikenemistaan?
Livia ei tuntenut Aprippinaa. Caesarien hovissa ei ostettu mitään. Otettiin — väkivallalla. Kun Livia näki verentahrimaa miestään kannettavan kotiin, ei hän itkenyt. Tällä hetkellä hän paremminkin ihmetteli, kuinka hän ei ollut tullut lainkaan ajatelleeksi tällaista loppua. Itse vartioi hän ruumista ja saattoi miestä, jolle hänen elämänsä ja rakkautensa olivat kuuluneet, tämän viimeiseen lepopaikkaan. Narsissus haudattiin, kenenkään sitä estämättä, juhlallisesti sukuhautaan, jossa jalon roomalaisen esi-isät lepäsivät. Puolet Roomaa otti surujuhlallisuuksiin osaa. Ja kuolleen kaunis vaimo herätti mykässä surussaan yleistä myötätuntoa. Samoin hänen tummakutrinen tyttärensä, joka tuskallisin katsein silmäili äidin kyynelten vuoksi äkkiä synkistynyttä maailmaa.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun Livia lapsineen ilmestyi keisarilliseen linnaan Palatinilla ja vaati pääsyä keisarinna Oktavian puheille.
Sotilaat tekivät kunnioittavasti tietä leskelle. Eteissaleissa astui häntä vastaan lakeijat, jotka ottivat vastaan hänen määräyksensä. Hänen täytyi odottaa, kunnes hänen vierailustaan oli ilmoitettu ylihovimestarille. Väsyneenä istahti hän muutamaan mahonkituoliin. Hänen silmänsä tarkastelivat välinpitämättömästi marmooriveistoksia ja kiintyivät sitten lattiaan, joka oli taiteellista mosaiikkisommittelua.
Lapsi nojasi hänen helmaansa.
"Täällä on niin yksinäistä, äiti", kuiskasi pienokainen. "Emmekö palaa taas kotiin? Minun on kylmä."
Livia kohotti päätään.
"Me emme enään palaa kotia, Lukrezia. Meillä ei ole kotia."