"Mennään isän luo, äiti."
"Isä on kuollut."
"Mitä se on? Onko hän kipeä?"
"Me emme enään koskaan näe häntä, lapseni."
"Sinä sanoit niin eilen ja nyt taas. Mutta minä en sitä ymmärrä. Minun täytyy hänet taas nähdä. Voisimmeko milloinkaan nauraa, äiti, jos emme isää enään näkisi? Emmehän voisi?"
"Me emme enään koskaan naura, lapseni. Emme koskaan. Kurjat ihmiset ovat tappaneet isäsi, ja äitiäsi uhkaa joka hetki sama kohtalo."
Lukrezia oli vaiti ja mietti, mitä äiti mahtoi puheellaan tarkoittaa. Lapsi ei käsittänyt mitään. Mitä tiesi hän kuolemasta? Ei muuta, kuin että ihmiset sitä pelkäsivät.
Mutta hän pelkäsi kaikkea siitä saakka, kun hänen äitinsä oli käynyt heikoksi ja surulliseksi. Hänen ylväs äitinsä, joka aina oli puhellut hänelle niin vapaasti ja luottavasti. Mikä mahtoi se voima olla, joka hänen rohkean äitinsä oli niin äkkiä masentanut?
Verkkaan kyyneltyivät lapsen kirkkaat silmät, ja kun hän ne kohotti äitiinsä, kuvastui tämän pohjaton suru lapsen viattomissa silmissä.
Rajulla liikkeellä tempasi Livia lapsen kiivaasti aaltoilevalle rinnalleen ja äidin kyyneleet sekaantuivat tyttären kyyneleihin.