Orjatar palveli Marciaa, toi hänelle ruokaa ja juomaa, Senecan ja Lucanuksen kirjoja, peilin ja ylipäätään kaikkea, mitä jalosukuinen roomatar voi tarvita. Marcialta ei puuttunut siis muuta kuin vapaus. Hän oli koettanut päästä orjattaren kanssa puheisiin, mutta pian huomannut, että tyttö parka oli kuuromykkä. Vangille ei siis jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä kohtaloonsa. Kauhulla odotti hän sitä päivää, jolloin Callistus taas uudistaisi katalan yrityksensä. Joka aamu tutki hän huolellisesti tikarinsa kärkeä; öisin piilotti hän sitä päänalusensa alla.
Kun hän eräänä aamuna herättyään etsi tätä uskollisinta suojelijaansa, huomasi hän sen kadonneen.
Turhaan vannotti hän orjatarta merkkien kautta tunnustamaan varkautensa. Aasialainen joko ei ymmärtänyt lainkaan häntä, taikka hän teeskenteli.
Hirveässä tuskassa vietti Marcia päivänsä. Ruo'at, joita hänelle tuotiin, saatiin koskemattomina korjata pois. Mitä enemmän yö läheni, sitä enemmän kasvoi hänen tuskansa.
Kauvan orjattaren poistuttua istui Marcia vuoteellaan, punehtuneet silmät tuijottaen ympäröivään pimeyteen. Hetki hetken perään kului. Silloin tällöin pilkisti kuu kalpeita säteitään akkunasta. Marcia taisteli uljaasti unta vastaan, eikä hänen aavistuksensa pettänytkään. Hän oli väsymyksen valtaamana juuri hiukan uinahtanut, kun hän pelästyen hypähti pystyyn, kuullessaan varovaisesti ovea suljettavan.
Hänen edessään seisoi Callistus, käsivarret ristissä, huulillaan hänelle ominainen alhainen hymy.
"Oletko vihdoinkin tullut järkiisi, valkea kyyhkyni?" keskeytti hän tuskallista äänettömyyttä.
Marcia hengitti kiivaasti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.
Hän ei kuitenkaan vastannut mitään.
Callistus näytti nauttivan uhrinsa kauhusta.