"Sinä vaadit paljon minulta", sanoi hän vihdoin. "Olen suostunut menemään kihloihin Oktavian kanssa, olen luvannut mennä hänen kanssaan naimisiinkin. Suunnitelmasi, äiti, eivät kyllä ole minulle tuntemattomat. Mutta kuitenkin — minun täytyy tunnustaa, että en tunne juuri erikoista halua tyydyttää Oktavian tasavaltalaisia mielipiteitä kaikenlaisten hyveiden suhteen; ne sopivat hänelle erittäin mainiosti, mutta minua ne ikävystyttävät. Eikö ole kylliksi, kun olen suunnitelmiesi orja — täytyykö minun vielä teeskennellä ikäänkuin olisin osakas niissä? Sinä aiot tehdä minusta caesarin — jätä tuo hymysi, äiti, älyn puolesta en ole huonompi sinua — ja tahdot siitä huolimatta kasvattaa minusta ilveilijän?"
Keisarinna katseli poikansa ryhdikästä, komeaa vartaloa ylpeänä hymyillen ja sanoi sitten ivallisin äänenvärityksin:
"Suurisuinen houkka! Tietysti minä sitä tahdon. Ensin ilveilijä, sitten caesar ja lopuksi kumpikin. Semmoiseksi minä sinut tahdon, ja toivon sinun nyt käsittävän minun päämääräni, jotka ovat kaiketi samat kuin sinunkin. Mikä on keisari, ellei hän näyttelijä ole? Raukka. Ei ole ollut vielä ainoatakaan caesaria, joka sitä ei olisi ymmärtänyt. Kansalle on majesteetti sama kuin jumaluuskäsitekin; se pelkää, mutta ei ymmärrä sitä. Ilveilijää ymmärtää se, ja siten pääsee hallitsija hallittaviaan lähelle, välttämättömyys, joka sinulle myöhemmin on selviävä. Se siitä."
Prinssi, jälleen kytkettynä tuon naisen tahdon voiman hänelle valmistamiin kahleihin, kysyi ujosti:
"Entäs Akte?"
Keisarinna, jolle tämä nimi oli siihen määrään tuttu, että hän sitä vihasi, koska se ei sulautunut hänen aikeittensa puitteisiin, ei ollut täydelleen ymmärtävinään poikansa tarkoitusta.
"Akte? Akte?" toisti hän kärsimättömästi. "Mikä hän on laatuaan?
Nainenko?"
"Neito."
"Mitä on neidon nimellä tekemistä sinun ja äitisi välissä?"
"Hän on…"