"Akte on minun lemmittyni", karjahti Domitius. "Se nainen, jota prinssi Nero rakastaa, ei ole orjatar!"
Keisarinna puristi huuliaan yhteen ja pirullinen ilme leikki hänen kasvoillaan.
"Kohta saat sanoa, hän on ollut sinun lemmittysi. Menneisyys on kuollut, nykyisyyttä vallitsen minä, ymmärrätkö, poika?"
Nero kalpeni.
"Sinä annat hänet surmata?"
"Tietysti. Kuten tapetaan hyttynen, joka on käynyt kiusalliseksi."
Agrippina huomasi menneensä liian pitkälle. Hän oli nähtävästi arvostellut "pojan" liian huonoksi, oli unohtanut, että hänen verensä virtasi tämänkin suonissa ja se oli leijonan verta.
Muutos, joka nyt tapahtui muutoin niin kuuliaisessa pojassa, sai tuon kylmästi harkitsevan äidinkin pelästymään. Prinssin silmät olivat laajentuneet ja kipenöivät vihertävinä, hänen vartalonsa oli pidentynyt ja täyteläisten huulien raosta kimmaltivat terävät helmimäiset hampaat.
Mitä liikkui hänen sisimmässään? Oliko hän karkaava oman äitinsä kimppuun? Tämä, vaikkakin pelästyneenä, ei muuttanut ilmettäkään kasvoillaan. Hän oli varma vallastaan ja hallitsi katseillaan jokaista pojan liikettä. Prinssi kääntyi äkkiä:
"Hyvästi!"