Yksinäisyys ja kylmä värisyttivät aika ajoin hänen ruumistaan. Mutta hän ei pelännyt mitään. Ajatus, että hän oli onnistunut pelastamaan viattoman miehen, joka jo näytti olevan auttamattomasti kiedottu hiipivän rikollisuuden pauloihin, antoi hänelle rohkeutta ja luottamusta kestämään kaiken, mitä Jumala oli hänen kärsittäväkseen asettava.
Raskas portti vapisi. Oven yli kulkeva rautasalpa siirrettiin syrjään.
Julia kuunteli. Portaitten yläpäästä näkyi valoa.
Hitaasti, varovasti tunnustellen läheni sieltä valkea olento. Ovi oli hänen jälkeensä taas sulkeutunut.
Julia nousi pystyyn. Kahleet kalisivat.
"Kuka olet sinä, mikä voima tuopi sinut tänne?" huudahti hän puolittain iloisesti, puolittain peloissaan.
Henkilö tuli lähemmä; nyt seisoi hän aivan Julian edessä, joka pelästyneenä peräytyi.
Vieras viskasi hunnun syrjään ja Julia näki edessään kalpeat surulliset kasvot.
"Oktavia — rakas Oktavia!" huudahti Julia, kykenemättä hillitsemään liikutustaan, syleillen keisarinnan jalkoja.
Tämä nosti hänet ylös painoi hellästi häntä rintaansa vasten.
"Julia!"