Auringon säteet leikkivät jättiläisen miekan terällä.
"Hän on sinun!" huusi Otho kauhun valtaamana.
Viittaus — pyöveli hävisi. Esirippu sulkeutui. Kello helähti. Orja otti Nerolta kirjoituksen. Caesar teki liikkeen kädellään, Lusitanian käskynhaltia sai mennä.
Tultuansa alas heittäytyi Otho vaunuihinsa.
"Aja", huusi hän kuskille, ja keveät ajoneuvot lensivät nuolen nopeudella Rooman katuja pitkin. Ritarit, jotka tulivat vastaan, ihmettelivät hirveätä vauhtia, jolla nuori, päänsä togaan verhonnut ylimys kiisi eteenpäin. Usea arvasi syynkin ja hymyili ilkkuen.
Saavuttuaan kotiinsa, kiiruhti Otho suoraa päätä rakastettunsa huoneisiin. Tämä oli juuri noussut kylvystä ja ehtinyt kiireesti kietaista silkkisen kylpyliinan ympärilleen, kun Otho hengästyneenä törmäsi sisään. Raskas, tuoksuva ilma ja ihana puolialaston nainen kiihottivat häntä entistä enemmän. Hän heittäytyi lemmittynsä jalkoihin ja syleillen hänen polviaan kuiskasi rukoilevasti:
"Älä jätä minua, Poppea — jää luokseni, muutoin kuolen."
Poppea, joka ei ollut ymmärtävinään Othon kiihtymyksen syytä, kumartui alas niin että hänen tuoksuvat hiuksensa peittivät polvistuneen miehen pään ja nosti hänet hellästi ylös.
"Mikä sinun on, ystäväni?" kysyi hän hymyillen, Othon katsellessa häntä tuskallisesti.
"Oh sitä koiraa! Konnaa!" huusi Otho äkillisessä raivonpuuskauksessa.
"Se hyena tahtoo yhä enemmän ruumiita. Voi häntä!"