Marcian sydämen oli murtanut Britannicuksen kuolema. Hän oli tänään hymyillen nukahtanut kristittyjen joukossa, olematta itse kristitty. Hän oli etsinyt lohtua tästä rakkauden paikasta ja Jumala, joka hyljättyjä holhoo, oli sen hänelle antanut.
Kalpeana kääntyi upseeri sotilaittensa puoleen, jotka näyttivät olevan aikeissa käydä kuolleeseen käsiksi.
"Poistukaa täältä", sanoi hän tuimasti.
Kun sotilaat olivat jättäneet kirkon ja ainoastaan seinään pistetty soihtu heitti valoaan hautakivelle, jolla kuollut istui, heittäytyi Antonius polvilleen ja kätki päänsä tytön kylmiin käsiin; niin monta kaunista hetkeä oli hän viettänyt tuon surun murtaman, enkelimäisen olennon seurassa.
Sitten nousi hän ja palasi raskain askelin sotilaittensa luo, ja kohta sen jälkeen kuului kohortti marssivan käytävää pitkin ulospäin.
Kun askelten ääni oli lakannut kaikumasta holveissa, avautuivat seinät, ja kristityt ottivat jälleen kirkon haltuunsa. Jumalanpalvelus muuttui nyt hautajaisjuhlaksi.
XVII LUKU.
AGRIPPINAN LOPPU.
Nero oli palannut Poppean kanssa Kreikasta, jossa hän oli viettänyt triumfeja vaununohjaajana ja laulajana. Poppean rauhallisessa makuuhuoneessa istui Nero. Hän oli täydelleen tuon naisen vallassa, joka oli yhtä kaunis kuin Akte, mutta yhtä turmeltunut kuin Agrippina.
Akte muuten ei näyttänyt Poppeasta lainkaan vaaralliselta; siksi oli hän kovin hiljainen ja hyvä. Mutta sitä enemmän oli sitä Agrippina, joka teki kaikkensa voittaakseen jälleen vaikutusvaltansa Neroon. Neron horjuva mieli voi millä hetkellä hyvänsä kääntyä äidilleen suopeaksi ja mitä siitä olisi seurauksena, sen tiesi Poppea liiankin hyvin.