"Mainitsen vaan Tigellinuksen, Rooman palovartion päällikön."
"Tigellinus! Minä tunnen. Hän on mässääjä. Huomenna annan minä pudottaa häneltä pään jalkoihin."
"Eihän toki! Palkitse mieluimmin häntä, koska hän on suonut sinulle tilaisuuden hävittää talostasi käärmeen, jota jo kyllin kauvan olet povellasi vaalinut. Jos sinä häntä rankaiset, ryöstät itseltäsi parhaimman todistajan."
Huoneessa taas vallitsi hiljaisuus. Uskoiko Nero tuota satua? Siitä ei voinut saada selkoa. Antonius ei kuullut enään mitään, sillä Neron kuiskaukset hukkuivat Poppean suudelmiin. —
* * * * *
Seuraavana aamuna pyysi Antonius lomaa, matkustaakseen Roomaan. Hän syytti sairautta, ja kuluneen yön mielenliikutus oli jättänyt niin selvät jäljet hänen kasvoilleen, että Nero empimättä suostui pyyntöön.
Keisarillisena upseerina matkustus kävi nopeaan. Keveäkulkuisin purjejahti vei Antoniuksen meren poikki, paras ratsu lennätti hänet pääkaupunkiin.
* * * * *
Siinä osassa keisarilinnaa, jossa Oktavia, Neron puoliso asui, vallitsi kuolon hiljaisuus. Ainoastaan yksinäisyys näytti keisarinnalle tuottavan jonkinmoista lohtua. Siten oli hän tuossa upeassa palatsissa, erillään maailmasta, Vestan papittaren tavoin. Näihin aikoihin mietiskeli hän paljon elämän merkitystä ja rakkautta. Hänen ajatuksiensa päätepisteenä oli kuolema, jonka sylissä hän toivoi mahdollisimman pian saavuttavansa sen rauhan, mikä häneltä elämässä puuttui.
Kun hän erään kerran polvillaan kotialttarinsa ääressä palavasti rukoili Jupiteria, ilmoitettiin hänelle, että muuan orjatar tahtoi välttämättä päästä hänen puheilleen.