Oktavia pani kätensä ristiin.
"Jupiterille kiitos! Hän viepi sanan Silanukselle. He eivät anna tuon kauhean teon tapahtua. Olen kärsinyt kaikkea vaieten. Mutta häpeän tahraamana, kunniattomana ja kuitenkin syyttömänä astua ijankaikkisuuteen, se olisi arvotonta heikkoutta. Germanicuksen tytär eroaa elämästä, kuten hän on sitä viettänytkin, puhtaana, tahratonna, todellisena roomattarena ja keisarinnana."
Hän vaipui mietteisiin ja hänen kasvojensa ilmeistä näki Akte, että paljon kärsineen roomattaren ajatus viipyi tällä hetkellä sen miehen luona, jota hän oli rakastanut, mutta joka häneltä oli riistetty.
Orjatar jätti ääneti huoneen rientääkseen jo samana päivänä Ostiaan, missä keisaria odotettiin joka hetki saapuvaksi.
Vielä istui Oktavia pää käden varassa, kuten Vestan patsas, kun eräs toinen nainen astui kynnyksen yli ja asettui sille paikalle, jonka Akte äsken oli jättänyt. Kuullessaan vaatteiden kahinaa, katsahti keisarinna ylös ja näki edessään Julian.
Julia näki mielenliikutuksen jäljet keisarinnan kasvoilla ja aavistaen jälleen onnettomuutta, syleili hän ystävätärtään ja kysyi tuskallisesti:
"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Onko tapahtunut joku onnettomuus? Onko sinua loukattu? Vai uhkaako sinua joku vaara?"
Oktavia teki myöntävän eleen.
"Jokaiseen kysymykseesi on minulla myöntävä vastaus." Hän kertoi ystävättärelleen, mitä juuri oli Aktelta kuullut.
Kun hän mainitsi Antoniuksen matkasta, painoi Julia käsin jyskyttävää rintaansa.