Seitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti tulipalo, ja luultiin sen olevan jo ohitse, kun liekit jälleen leimahtivat Marskentän lähistöllä, nielivät rakennukset Aemiliuksen puistoissa, tuhosivat seitsemännen ja yhdeksännen kaupunginosan melkein perinpohjin ja raivosivat lähes kolme vuorokautta vielä Kapitolin ja Onirinaliksen luoteisrinteillä, säästäen ainoastaan kookkaista hakkokivilohkareista tehdyt yleiset rakennukset.
Rooma oli porona. Kukkuloiden välisissä laaksoissa näkyi epätoivon valtaamia ihmisiä, jotka penkoivat kotiensa raunioita; epäilyttäviä kuljeksijoita, jotka yleistä sekasortoa käyttivät varastaakseen ja ryöstääkseen, liikkui hiiltyneitten ruumiitten ja haavoittuneitten seassa. Neljästätoista kaupunginosasta oli jäänyt neljä jäljelle. Caesarien linna oli raunioina; Apollon temppelistä oli tullut tuhkakasa ja sen mukana olivat hävinneet Rooman historian jaloimmat muistomerkit.
Hirvittävää onnettomuutta oli seurannut jonkinlainen huumaustila. Satatuhatta ihmistä majaili Marskentällä ja huusi leipää. Paksu, tukahduttava ja käryävä savupilvi riippui tuhoa ennustavana kaupungin yllä, ja joka sopukassa kyti vielä valkea.
* * * * *
Nero ajoi seurassaan Poppea ja koko hovi, hävitettyjä katuja pitkin. Hänen vaunujaan veti kuusi komeata kimoa, hänen pukunsa oli kullalla ja jalokivillä koristettu, ja Poppea hänen rinnallaan näytti paremmin marmoriin veistetyltä juuri temppelistä ryöstetyltä Venukselta, kuin naiselta, niin kaunis oli hän loistavassa asussaan.
Hymyillen kuin verta tarpeekseen saanut tiikeri, silmäili Nero rikoksensa hedelmiä. Poppean silmät säikkyivät hävityksen perinpohjaisuutta tarkastellessaan. Keisari ei häikäillyt laskea leikkiä tapahtuneesta onnettomuudesta vaunujen rinnalla ratsastavien uskottujen kera.
Kansa oli vaiti.
Tänään se ei ottanut caesariaan vastaan myrskyävin riemuin, kuten ennen. Ei kukaan tervehtinyt.
Kansan mykkä mielenosoitus näytti kiihottavan Neron ylimielisyyttä.
Hän huuteli kompasanojaan äänekkäästi, saaden vastaukseksi sadatuksia.
Mitä kauvemmaksi hän tuli, sitä sankemmaksi kävi kansajoukko, sitä
uhkaavammaksi sen käytös.
Anicetus ja Tigellinus, jotka ratsastivat vaunujen rinnalla, neuvoivat palaamaan. Tuskin olivat vaunut kääntyneet, kun joku takana huusi: "Murhapolttaja!"