Juhla alkoi vihkitoimituksella, jolla papit pyhittivät sirkuksen tarkoitukseensa. Kultaisten tankojen päässä kannettiin keisarin ja hänen puolisonsa kuvaa arenan ympäri. Kansa riemuitsi äänekkäästi nähdessään caesarinsa kuvan; torvet ja huilut jotka seurasivat juhlakulkuetta, lisäsivät melua. Mutta kun toimitus alkoi kestää kovin kauvan, kävi kansa kärsimättömäksi. Huudettiin, että tämä juhlallisuus oli ikävämpi kuin joku typerä proloogi. Poppeakin, joka istui keisarin rinnalla, kääntyi kehoittavasti puolisoonsa päin. Tämä antoi hermostuneen merkin.
* * * * *
Juhlallisuus loppui vihdoinkin. Tyytymätöntä melua seurasi täydellinen hiljaisuus. Kaikki silmät tähtäsivät Neroon, odottaen häneltä alkamismerkkiä.
Sotilaitten vartioimina odottivat kristityt kohtaloaan areenan vieressä olevassa huoneessa. Muutamalla kivellä istuvan Paavalin ympärille oli pieni seurakunta ryhmittynyt. Turhaan etsi silmä joukosta Pietaria. Hän oli jo kärsinyt marttyyrikuolemansa. Hän oli kuollut saman kuoleman kuin Herransakin. Kristittyjen päämiehenä oli hänelle määrätty suurin rangaistus: hänet oli naulittu ristiin. Seurakunnan päämiehen kohtalo oli ollut kova isku kristityille. Mutta heitä lohdutti tietoisuus siitä, että Herran opetuslapsi oli ennen heitä päässyt valtakuntaan, josta heitä eroitti ainoastaan elämä. Ilolla tahtoivat he luopua tästä elämästä, vaihtaakseen sen toiseen, ikuiseen.
Eivät sotilaatkaan voineet vastustaa sitä liikuttavaa vaikutusta, jonka nämä kuolemaanvihityt heihin tekivät. He ihailivat miesten tyyneyttä ja naisten uskomatonta mielenvoimaa. Tuossa istui äiti pidellen viimeistä kertaa sylissään lastaan. Tuolla morsian sydämensä valitun rinnalla, jonka veri pian oli areenalla sekaantuva hänen vereensä. Isä kehoitti poikaansa, veli rohkaisi sisartaan, ystävät syleilivät viimeistä kertaa toisiaan.
Neitosten joukossa veti huomiota puoleensa enkelimäisen ihana tyttö, Lapsi hän ei enään ollut, mutta hän näytti elävän taas lapsuutensa varhaisimpia aikoja. Hänen suurista silmistään säteili karitsan viattomuus. Hänen huulensa hymyilivät, ja ken hänet näki, olisi voinut luulla häntä onnelliseksi morsiameksi, joka oli valmistautunut ottamaan vastaan ylkäänsä.
Hän oli asettanut ristissä olevat kätensä apostoli Paavalin syliin ja istuutunut hänen jalkoihinsa.
"Eikö se ole surullista, isä", sanoi hän ukolle, joka häntä kirkkailla silmillään tarkasteli, "että niin paljon nuoruutta ja onnea tuhlataan, jotta nuo, joitten mitta on reunoja myöten jo täysi, saisivat iloita siitä?"
Lähellä seisova nuorukainen kuuli sanat.
"Todellakin, sinä olet oikeassa, neito", virkkoi hän tulisesti. "Kun näkee tämän kansan rikokset, on vaikeata hillitä kuohuvaa mieltään ja rauhallisena antaa kulettaa itsensä teurastuspenkille, tuon kruunatun paholaisen saadessa edelleenkin jatkaa jumalatonta menoaan."