"Pah", nauroi keisarinna. "Hän on Claudiuksen poika. Hänen sotaleikkinsä ovat vaarattomia meille."
"Ei niinkään kuin luulet! — Älä unhota, että kansansuosio takaa hänelle joukkojen uskollisuuden. Häntä rakastetaan. — Prinssi Nero saisi alkaa hankkia itselleen myöskin kansansuosiota."
"Jätä se minun huolekseni, Pallas. Minä osaan orjia kohdella. Nero käy minun kouluani. Toimita Narsissus tieltä; se on sinun tehtäväsi!"
Keisarinnan kasvojen sävy oli jälleen muuttunut. Hymy oli sammunut. Suupielissä väreili ylimielistä ivaa, silmäterät olivat supistuneet ja niistä säkenöi kammottava tuli.
"Minun on vielä yksi asia lisättävä", jatkoi ministeri keskustelua. "Sinä tiedät, Agrippina, me olemme useamman kerran laskeneet väärin. Myös Polybius, muinoinen virkatoverini, oli Messalinan suhteen laskenut väärin. Hän oli valmistanut kaikki tuon naisen kukistamiseksi, mutta tämä oli arvannut hommat paheelle ominaisella vainulla ja ennättänyt ennen häntä. Mies mestattiin. Keisari oli antanut suostumuksensa ilman, että siitä kukaan hänen uskotuistaan olisi tietänyt. Hänen päätöksensä eivät ole koskaan laskettavissa, ja taistelussa häntä vastaan ei auta minkäänlainen matematinen johdonmukaisuus."
Agrippina venytti ihanaa vartaloaan, kuten naarastiikeri, aasialaisilla nahoilla vieritteleiden.
"Minä olen nyt Messalina, ystäväni", nauroi hän äänekkäästi ja ylimielisesti, "nyt sätkii Claudius minun kynsissäni. — Ei sinun tarvitse päätäsi pelätä, Pallas", lisäsi hän julmin silmäniskuin, taivuttautuen häntä lähelle, niin että tämä tunsi hänen tulisen hengityksensä.
Pallas hymyili äänetöntä, jäätävää hymyään.
"Enhän minä olekaan Polybius", sanoi hän omituisella painolla. "Pahaan kaulaan ei pysty pyövelin kirves."
"Pallas, me elämme rajattomien mahdollisuuksien valtakunnassa, ja jumalat ovat käyneet oikullisiksi."