Malttamattomuus katsomossa oli noussut korkeimmilleen. "Pois hevoset!" mylvivät joukot. "Missä ovat kristityt? Missä eläimet, joitten kanssa he saavat otella?"
Ristikko-ovet vastaukseksi avautuivat ja arenalle kulkivat pelottomin askelin päivän uhrit. Etunenässä astui Paavali. Viime päivien mielenjännitys oli uuvuttanut vanhuksen voimia, hän kulki vaivaloisesti eteenpäin, nojaten vasemmalla kädellään Julian olkapäähän ja oikealla vahvaan ryhmysauvaansa. Tämä pari, kunnianarvoisa vanhus, kukoistavan nuoruuden rinnalla kiinnitti joukkojen huomion itseensä. Jotkut huutelivat ivasanoja heille. Useimmat pysyivät vaiti, seuraten silmin kunnianarvoisaa apostolia ja nuorta neitosta heidän astellessa pitkin kilparataa, verkalleen, osoittamatta pienintäkään pelon merkkiä. Heitä seurasivat toiset kristityt. Äidit painoivat rinnalleen lapsiaan, jotka tiedottomina vaarasta puolittain uteliaina, puolittain peloissaan silmäilivät suunnattomia, syyttömiin verta janoovia väkijoukkoja. Pitkiin valkoisiin pukuihin puettuina kulkivat papittaret laulaen ylistystä sille, jonka nimen tähden he olivat itsensä kuolemaan vihkineet. Nero oli ollut kyllin armollinen luvatakseen vapauden kaikille kristityille, jotka luopuisivat uskostaan. Mutta ainoatakaan petturia ei ollut löytynyt. Naisten joukkoon hajaantuneina astelivat miehet. Yleisön nautinnon vuoksi oli heille annettu aseita henkensä puolustukseksi. Oikeassa kädessä terävä miekka, vasemmassa pieni, pyöreä kilpi, asetti Nero heidät petoja vastaan, hyvin tietäen, että aseet voivat hiukan pidentää heidän elämäänsä, mutta ei sitä pelastaa.
Nyt seisoivat uhrit tiheässä ryhmässä, sillä he eivät tahtoneet viimeisessä silmänräpäyksessä erota toisistaan vaan yhdessä, jos mahdollista, yhtäaikaa, ottaa vastaan kuoleman. Mutta kaikkien voimat eivät enää kestäneet. Siellä täällä vaipui neitonen tiedotonna arenan hiekalle; toiset peittivät kasvonsa ja kyyristyneinä maahan odottivat hirveätä hetkeä, jolloin heidän oli kestettävä viimeinen koettelemus. Äidit kostuttivat epätoivon kyynelin lapsiaan ja raaka kansa tällaisiin näytöksiin tottuneena, vaan pilkkasi onnettomien heikkoutta. Sitä enemmän mieltymystä herätti Julia, joka ojennetuin vartaloin, silmät taivasta kohti tähdättyinä, seisoi uskolaistensa keskellä. Miehet olivat muodostaneet piirin naisten ja lasten ympärille, valmiina hyökkäämään petoja vastaan ja laskemaan ne vasta ruumiittensa yli turvattomien omaistensa kimppuun.
Jännitys nousi äärimmilleen kun eräs toinen ristikko-ovi äänettömästi kohosi ylös. Pimeästä astui ensimäisenä esiin mahtava leijona. Valon sokaisemana jäi se hetkeksi epäröiden seisomaan, heittäen hännällään ilmaan komean kaaren. Sitten astui se eteenpäin, avasi suunnattoman kitansa, niin että suuret valkeat hampaat välkkyivät auringon valossa ja päästi maatajärisyttävän kiljunnan. Näennäisesti kristittyjen joukkoa huomaamatta astuskeli se majesteetillisesti arenalle antaen aika-ajoin äänensä kajahdella. Vähän ajan kuluttua ilmestyi arenalle tiikeri, täplikäs, notkea kuin kissa, vielä nuori, ylimielisempi kuin leijona, mutta myöskin pelottavamman näköinen suunnatessaan heti keltaiset silmänsä kristittyihin. Nyt hyppäsi komein, kaarevin harppauksin kolmas, neljäs noita kellertäviä punajuovikkaita kissoja häkistään, jonka ovi viimeisen jälkeen ääneti pudotettiin alas.
Vielä kuljeskeli leijona välinpitämätönnä muurin kuvetta; mutta tiikerit, verenhimoisempina kuin aavikkojen kuningas, olivat kiinnittäneet huomionsa ihmisryhmään, jonka juhlallinen kiitoshymni kaikui juhlallisena, petojen kiljunnan silloin tällöin siihen sekaantuessa.
Katsojat himoiten veren näkyä, koettivat huudoillaan ärsyttää petoja. Pieniä, teräväkärkisiä nuolia suhahteli eläimiä kohti, kirjavia lappusia lenteli arenalle. Yhä ahtaammaksi kävi kehä, jota yksi pedoista kiersi kristittyjen ympäri; nyt kyyristyi se, harppaus — myrskyävät riemuhuudot täyttivät ilman. Kaksi nuorukaista, jotka olivat seisoneet lähinnä petoa, olivat heittäytyneet sitä vastaan. Pitäen silmällä tiikerin liikkeitä, olivat he sen hypätessä asettuneet niin, että eläin lensi juuri heidän ojennetuille kilvilleen. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin raskas ruumis putosi maahan, tempasi se mukanaan myöskin taistelijat. Nämä upottivat miekkansa tiikerin rintaan. Kiljuen tuskasta löi peto hurjasti ympärilleen, haudaten nuorukaiset allensa, raadellen heitä hampain ja kynsin. Hetken kuluttua makasivat kaikki kolme liikkumattomina verilammikon heidän ympärillään yhä laajetessa.
Tämä lyhyt ottelu oli merkkinä toisille pedoille hyökätä ihmisten kimppuun ja kerran veren makuun päästyään ne panivat lyhyessä ajassa toimeen verilöylyn, jota mikään kynä ei voi kuvailla. Pikemmin kuin katselijoiden uteliaisuus olisi sallinut, makasivat kaikki kristityt kuolleina taikka kuolettavasti haavoitettuina. Ainoastaan yksi tyttö oli kuin ihmeen kautta säästynyt. Seisoessaan keskellä uskonheimolaisiaan oli hänen ympärilleen muodostunut kuolleitten ruumiista varustus, jonka keskellä hän seisoi hymyilevänä kuolemaa odotellen.
Mutta pedot, uupuneina taistelusta ja kylläisinä verestä ja lihasta, eivät osoittaneet minkäänlaista halua tuhota tätä viimeistä uhria.
Kansa tahtoi neidollekin kuolemaa. Ja erikoisesti juuri hänelle, sillä hän oli kaikista kaunein. Näytösten ohjaajan käskystä ajettiin kylläiset eläimet takaisin häkkiinsä, ruumiit laahattiin tuota pikaa ulos Porta ligitina'n kautta. Nyt laskettiin näyttämölle komea puhvelihärkä, joka raivoisasti ilmaa nuuskien laukkasi arenalle niin että hiekka pilvenä pölysi. Kolme kertaa se kiersi kilparadan ympäri, sitten äkkäsi se vihdoin neidon. Joku heitti tytön jalkoihin punaisen liinan. Koko katsomosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Vihaisesti häntäänsä piesten läheni härkä tyttöä, pysähtyi ja painoi niskansa hyökkäysasentoon.
Silloin kajahti äkkiä epätoivoinen huudahdus katsomosta: