"Julia — luovu uskostasi!"
Tämän äänen kuullessaan vavahti tyttö. Kuten heränneenä unesta kääntyi hän siihen suuntaan, mistä ääni tuli. Hänen katseensa kohtasi kaksi kuumeen tapaisesti palavaa silmää, jotka kiihkeästi häntä tarkastelivat. Tuskallinen hymy väreili tytön huulilla. Päätään hiljaa ravistaen kääntyi hän härkään päin, joka raivostuneena erään orjan keihään pistosta ryntäsi kohti. Pari sekuntia vielä, ja viimeinen uhreista oli seuraava tovereitaan.
Silloin tapahtui odottamatonta. Arenaa ympäröivän suojelusmuurin yli heittäytyi nuori mies. Teko oli uskalias, sillä aitaus oli korkea. Eheänä suoriutui mies kuitenkin hypystä ja kiisi nyt härkää kohti. Tämä pysähtyi keskellä vauhtiaan nähdessään eteensä ilmestyvän vastustajan. Silmänräpäyksen seisoivat molemmat vastakkain. Nyt voivat katsojat tarkastella miehen suoraa, notkeata vartaloa. Hän kuului nähtävästi sotilassäätyyn, mutta oli jättänyt pois panssarinsa ja säärisuojustimensa. Vasemman käden ympärille hän oli kietaissut punaisen vaippansa, oikea nyrkki puristi miekan kahvaa.
Tyttö päästi huudahtuksen tuntiessaan miehen. "Antonius!" tuli hänen huuliltaan puolittain rukoilevasti puolittain riemuitsevasti.
"Kuka hän on?" kulki riviltä riville. Ei kukaan tiennyt. Ei keisarikaan. Sillä ikäänkuin suojanaan piti nuorukainen kättään alinomaan kasvojensa edessä, ja Antonius-nimisiä miehiä oli paljon Roomassa.
Näytelmä ei antanut katsojille aikaa kauemmin huolehtia tuntemattoman nimestä. Härän hölmistyminen oli ohitse. Antonius, kääntääkseen eläimen huomion Juliasta, juoksi nyt sen ympäri pitäen yhä edessään punaista vaippaansa, joka raivostutti härkää entistä enemmän. Rohkea taistelija houkutteli tällä tavoin elukan arenan toiseen päähän. Siellä pysähtyi hän. Sonni ryntäsi häntä kohti. Sillä hetkellä, jolloin sen sarvet näyttivät lävistävän miehen ruumiin, ponnahti tämä notkeasti sivulle ja salamana välähtäen upposi hänen miekkansa ohi syöksyvän eläimen kylkeen. Härkä kääntyi takaisin. Veristävin silmin tavoitti se uudestaan vastustajaansa. Sama näytelmä uudistui jälleen. Kun härkä taas kääntyi, ei Antonius ehtinytkään temmata miekkaansa sen kyljestä irti. Se jäi törröttämään siihen ja raivoisana ryntäsi eläin uudelleen kohti. Kansa taputti myrskyisästä käsiään. Mitä tekee mies nyt? kysyivät joukot.
Antonius tempasi tikarin manttelinsa sisästä, jonne hän sen oli varalta kätkenyt ja kun härkä taas teki hyökkäyksensä, asetti hän, juuri kun sen sarvet hänen edessään kyntivät maahan, jalkansa elukan leveälle päälaelle ja lensi härän voimakkaan niskan singahuttamana seisoalleen kaaressa läpi ilman. Ennenkuin härkä ehti kääntyä, oli Antonius valmiina ottamaan vastaan uutta hyökkäystä. Uskomaton oli taistelijan rohkeus ja notkeus. Kansa unohti ihmetyksestä suosionosotuksensa. Henkeään pidättäen seurasivat kaikki härän liikkeitä. Jälleen lensi Antonius ilmaan. Mutta tällä kertaa ei härkä syöksynytkään edelleen, vaan pysähtyi kuin maahan juurtuneena vastaanottamaan putoavaa. Mutta taitavasti tuli tämä sen selkään, kumartui silmänräpäyksessä alas ja pitäen vasemmalla kädellään kiinni tiheästä harjasta painoi hän tikarinsa kerta toisensa perään sen kurkkuun. Härkä laukkasi hurjasti uhkarohkean ratsastajansa kera arenan ympäri, pysähtyi ja kaatui nytkähdellen maahan; Antonius hyppäsi kuolevan eläimen selästä ja kumarsi yleisölle. Hän oli hukannut manttelinsa, mutta varjosti kasvojaan kädellään. Kansan suosio oli rajaton. Kukkasia ja seppeleitä sateli hänen päälleen, peittäen arenan hänen ympäriltään.
Mutta ääneti astui nuorukainen tytön luo, joka rukoillen oli polvistunut, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja huusi kansaan kääntyen: "Armoa!"
Myrskynä kaikui huuto kautta sirkuksen:
"Armoa! Armoa!"