Nero nyökäytti päätään. Poppea heitti ruusun hiuksistaan arenalle ja Sanaviria, elävien portti, avautui päästääkseen voittajan ja voittonsa palkinnon vapauteen.
Kuten unesta nousi Julia. Hänen silmänsä kiittivät pelastajaa paremmin kuin sanat olisivat voineet sen tehdä, ja sitten astui hän uljaana kuin kuningatar Antoniuksen rinnalla kukkaissateessa arenalta.
Mutta äkkiä pysähtyi Antonius, painoi käden sydämelleen, horjui ja vaipui maahan. Orjat kiirehtivät paikalle ja kantoivat tiedottoman miehen pois.
Ennen kuin Julia ehti tointua oli Antonius kadonnut hänen silmistään. Hän tuskin huomasi kuinka joku tarttui hänen käteensä, veti hänet pimeään holvikäytävään ja kuiskasi.
"Kristuksen nimessä — joutuin, ennen kuin he ehtivät katua armahdustaan!"
XXII LUKU.
BRITANNIAN METSISSÄ.
Pohjois-Britannian vuoristossa jylhien kukkuloiden välissä oli laakso, jossa näytti asustavan ainoastaan metsän riistaa. Eräänä sumuisena talviaamuna astui laakson rinteelle, huolimattomasti kokoonkyhätystä pirttirakennuksesta, nuori nainen päästäen lyhyen, kimakan vihellyksen.
Kohta juoksi paikalle kesytetty, naaras saksanhirvi, joka vastustelematta seurasi naista hökkeliin, mistä kuului herttaista lapsen naurua. Heti senjälkeen ilmaantui ovelle parhaissa voimissa oleva mies, jousi olalla ja joukko alkuperäisiä nuolia eläimen nahasta tehdyssä viinessä. Hän varjosti kädellään silmiään, tarkastellen vuoren huippuja, joiden takaa aurinko juuri nousi taistellen voitokkaasti pilvien kanssa.
"Tulee kaunis päivä, Prasuta", virkkoi hän sisään. "Minä lähden metsälle tänään."