"Minä näin kummallista unta viime yönä. Olin näkevinäni jättiläiskokoisen korppikotkan lennosta syöksyvän majaani kohti, ja ennenkuin ehdin mitään tehdä, oli se tarttunut sinuun ja lapseemme, vieden molemmat etelää kohti. Olin niin pelästynyt, etten edes nuoltani saanut ammutuksi sen perään. Vasta kun lintu oli teidän kanssanne hävinnyt kaukaisuuden utuun, lähdin minä takaa ajamaan."
Vaimo ei vastannut heti.
"Sinä näet aina sellaisia unia, Markus. Ne aiheutuvat kovin kiihottuneesta mielikuvituksesta. Pitääkö minun haukkua sinua pelkuriksi, unen näkijä?"
Vastauksen asemasta syleili Markus kumppaniaan ja lähti vuorille.
Prasuta katseli hänen jälkeensä niin kauvan kuin hän oli näkyvissä.
Kun mies ja koira olivat häipyneet hänen silmistään, meni hän tupaan
takaisin, lapsen jäädessä ulos leikkimään.
Mies oli Markus, entinen roomalainen seuramies, sittemmin Britannian käskynhaltija; nainen oli Prasuta, onnettoman kuningatar Boudiccan tytär. Kun Markus astui virkaansa Britannian käskynhaltijana, hallitsi hänen ajatuksiaan yksi voima: hän tahtoi kostaa Nerolle. Hän sai huomata heti vaaranalaisen asemansa tuossa maassa, joka alinomaan antoi Rooman legioonille tekemistä, ja kiirettä vastaamaan britannilaisten vapauden rakkauteen ja heidän lakkaamattomaan, peitettyyn vastarintaansa sortavin mielivalloin. Tällöin sattui hän kerran, ollessaan icenien kuningattaren Boudiccan vieraana, huomaamaan tämän tyttären. Tytön alkuperäinen, kuvailematon kauneus sytytti roomalaisessa intohimon, joka syrjäytti kaiken muun, ja pitkän vastustuksen jälkeen leimusi vastalempi Prasutan sydämessä yhtä valtavana. Mutta Prasuta osasi, epäillen roomalaista, pysytteleidä etäällä. Jo hautoi Markus päässään ryöstösuunnitelmaa, aikoen antaa sotilaittensa väkivallalla tuoda tytön luoksensa, kun syttyi tuo hirveä kapina, joka maksoi lähes sadantuhannen roomalaisen hengen. Boudiccalla oli kostettavana miehensä, ruhtinas Prasutaguksen kuolema ja oma nöyryytyksensä roomalaisille, jotka Markuksen edeltäjien samoinkuin hän itsensä käskynhaltijana ollessa, olivat pöyristyttävällä raakuudella menetelleet maan asukkaita kohtaan, polkien sorretun kansan lakeja ja oikeuksia. Druidien pyhissä metsissä pitivät maan asukkaiden päämiehet kokouksen ja kohta senjälkeen veivät he Boudiccan kiihottamina heimonsa roomalaisia vastaan. Markus oleskeli Commuladonumissa, kun kapinallisten sotajoukot, käsittäen noin 120,000 miestä, hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Kaikki roomalaiset menettivät henkensä, lukuunottamatta Markusta, jonka Prasuta pelasti. Intohimoisen rakkautensa valtaamana, muistaen vihaansa Roomaa kohtaan, joka Caesarin persoonassa oli hänelle tuottanut niin suuria kärsimyksiä, sekä kunnianhimonsa sokaisemana, toivossa päästä Britannian kuninkaaksi, oli hän ruvennut kapinoitsijain puolelle ja ottanut vastaan heidän sotajoukkojensa ylijohdon. Mutta pian läheni pikamarsseissa, Commuladonumia kohti rientävä urhoollinen Luetonius Paullinus valiojoukon kera, johon kuuluivat XIII ja XX legiona. Kaupungin porttien edustalla syntyi ratkaiseva tappelu. Markus joutui tappiolle. Hänen sotajoukkonsa hajaantui eri tahoille, kuningatar Boudicca surmasi myrkyllä itsensä, hän itse Prasutan kera painautui sisämaan vuoriston helmaan, missä eleli sitten vuosikausia, hautoen voimatonta vihaa Roomaa kohtaan. Entisestä irstaasta roomalaisesta oli tullut vapaa luonnonihminen, joka oli täydelleen mukautunut kelttien elintapoihin. Usein tapasi hän etelän miehiä. Näiltä sai hän kuulla, että Nero oli asettanut korkean palkinnon hänen päästään; keisari täydellä syyllä oletti että Markuksen johdolla saattoi tuossa levottomassa maassa millä hetkellä hyvänsä syntyä uusi kapina. Mutta Markus oli varoillaan, eikä kukaan ilmaissut hänen olinpaikkaansa roomalaisille, sillä häntä kunnioitettiin kuninkaana avioliittonsa tähden kuningassuvun viimeisen prinsessan kanssa.
Tuona päivänä, jolloin Markus oli lähtenyt metsälle, ei Prasutakaan voinut vapautua painostavasta mielialasta. Hän hengähti keveämmin, nähdessään erään kelttiläisen lähestyvän kukkulalta majaa.
"Mikä tuo sinut tänne, Devanus?" kysyi Prasuta asetettuaan vieraan eteen maitoa ja juustoa. "Sinulla näyttää olevan minulle asiaa."
"Niin onkin, ruhtinatar", vastasi Devanus, "laakson heimot lähettävät minut varoittamaan sinua."
"Varoittamaan? Uhkaako meitä sitten vaara?"
"Roomalaiset ovat jäljillänne, ja ellen erehdy, ovat he muutaman päivän kuluttua täällä."