"Niinpä täytyy meidän jättää tämäkin paikka", valitti Prasuta, "noitten kirottujen isänmaamme sortajien haltuun. Koska viimeinkin vapautemme hetki koittaa? — Milloin luulet kohortin olevan täällä, Devanus?"
"Minulle sanottiin: kun aurinko kolme kertaa on laskenut."
"Mieheni lähti muutamia hetkiä takaperin vuorille", virkkoi Prasuta. "Kahteen päivään hän ei palaa. Tahtoisitko mennä häntä etsimään? Hänen pitäisi palata viipymättä, jotta ehtisimme koota omaisuutemme ja vetäytyä pois, ennenkuin vainolaiset ovat paikalla."
"Minä lähden heti häntä etsimään", vastasi paimen. "Jos Freya suosii minua, luulen hänet löytäväni ennen päivän maille menoa. Tunnen suunnilleen tiet, joita hän käyttää."
Mies nousi ja pian hävisi hänkin vuorille.
Päivä kului; jo alkoi hämärtää. Oli tullut aika, jolloin Prasuta lapsen kera tavallisesti ojentautui Markuksen huolehtivan käden valmistamalle vuoteelle. Hän heitti vielä tutkivan silmäyksen kukkuloille, ennenkuin kävi levolle. Hän ei ollut ehtinyt vielä päästä uneen, kun hän hätkähtäen hypähti istualleen. Tuntui, kuin olisi hän kuullut tutun äänen, ja jännittämällä kuuloaan, eroitti hän kesyn hirvilehmän huohotuksen, joka kuului aivan majan edestä.
Kummastuneena jätti Prasuta vuoteen ja meni ulos. Siellä seisoi uskollinen eläin kurottaen vavisten päätään emäntäänsä päin. Kun hän hyväillen ja tyynnyttäen siveli sen selkää, huomasi hän että se oli ylt'yltään veressä ja selässä törrötti nuoli.
Tuhoa aavistaen hän riensi takaisin huoneeseen; temmaten lapsen syliinsä ja suuren taistelukirveen käteensä syöksyi hän pimeään yöhön. Mutta koko vuoren rinne tuntui elävän. Kuun valossa, joka nyt kuin ilmaistakseen hänet, pilkisti esiin pilvien raosta, näki hän roomalaisia sotilaita, jotka laskeutuen vuoren rinnettä alas sulkivat häneltä pakotien.
Prasuta kiirehti takaisin ja salpautui huoneeseen. Ensin päästi hän kuitenkin kolme kertaa vihlovan huudon, joka satakertaisen kaiun kulettamana vieri kautta vuoriston, vieden viestin hänelle, joka yksin enään vaan voi avun tuoda. Roomalaisten kirveet jyrisivät oven lankkuja vasten. Mutta tammiovi oli vahva ja kesti murtumatta iskut. Prasuta oli siepannut käteensä jousen ja singahutti nuolen toisensa jälkeen pienestä tähystysluukusta, kaataen joka kerta jonkun roomalaisista, jotka pimeässä eivät keksineet minkäänlaista maalia heittokeihäälleen. Raivostuneina iskivät he kaksinkertaisin voimin; vihdoin se petti ja rymisten avasi tien hyökkääjille.
Hurjasti huutaen syöksyivät sotamiehet huoneeseen. Mutta pian sulkeutui etumaisten suu, kun Prasutan leveä tappara vinhasti heilahteli ilmassa halkoen etumaisten hyökkääjien kallot. Mutta ylivoima oli liian suuri. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua makasi Prasuta maassa köytettynä omilla hiuksillaan niin tiukkaan, ettei voinut liikahtaakaan. Lapsi myös köytettiin, jonka jälkeen sotilaat tutkivat huoneen. Huomattuaan, että Markus todella oli poissa, pakoittivat he kepin iskuin Prasutan seuraamaan heitä. Majan pistivät he ennen lähtöä tuleen ja ennen pitkää valaisivat kirkkaat loimottavat liekit laaksoa, jossa taas vallitsi syvä hiljaisuus.