Tottuneena tällaisiin kysymyksiin, vastasi Tigellinus heti:
"Kristityt, caesar."
Keisarin elottomat silmät saivat omituisen, vilkkaamman loisteen.
"Olet oikeassa, Tigellinus: kristityt."
"Kostaakseen viimeisen vainon", lisäsi Tigellinus.
"Ihan niin, niin se on", myönsi Nero. "Mutta kuka heistä?"
Kadulta kuului yksitoikkoista laulua, jota kristityt tavallisesti hymisivät viedessään ruumista hautaan. Salaman nopeudella pujahti Tigellinus ulos, heittäytyi ohikulkevaan joukkoon, tarttui käsivarteen erästä, joka sattui olemaan nuori tyttö. Ennenkuin kristityt olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, oli Tigellinus raastanut tytön pihalle.
"Caesarin nimessä", jyrisi hän perään yrittäville kristityille, jotka empien pysähtyivät. Poliisikohortti läheni empien paikkaa. Miehet hajaantuivat nopeasti, tietäen olevansa kykenemättömiä ilman aseita pelastamaan onnetonta, joka päästi yhä surkeampia avunhuutoja.
Tigellinus vei saaliinsa sisälle. Hämmästyneenä astahti Nero taaksepäin nähdessään tytön. Vavisten seisoi hän Caesarin edessä, satumaisen ihanana, kykenemättä tajuamaan näytelmää, johonka hänet oli vedetty mukaan.
Tyttö oli Lucrezia, Livian ja Narsissuksen tytär.