"Hyvä", vastasi caesar, "sinä vastaat päälläsi tuloksesta. Mutta vaan mielipuoleksi, kuuletko?" lisäsi hän, "vaan mielipuoleksi, sillä —" hänen silmänsä tarkastelivat tytön jaloa vartaloa — "hän on liian kaunis kuollakseen niin pian."
Sitten jätti caesar Tigellinuksen kera tuon kauhistuttavan pesän, jossa nyt esitettiin näytelmä edellistä inhoittavampi. Locuste äänsi pari sihahtavaa sanaa ja heti permannolla alallaan maannut suunnaton käärme alkoi liikkua, kietoutuen vähitellen turvattoman tyttöraukan ympärille. Sillä välin valmisti Locuste juoman kaikellaisista yrteistä ja nesteistä. Tätä juomaa tipahutti hän muutamia pisaroita tiedottoman, käärmeen syleilyssä liikkumattomana seisovan Lucrezian huulille…
Hetkistä myöhemmin veivät sotilaat juhlallisessa saatossa Poppean ruumiin Caesarin palatsiin. Kantotuolin edessä ajettiin nuorta tyttöä, joka mielettömine katseineen ja hajalle revittyine hiuksineen tarjosi ohikulkijoille surkean kuvan. Tyttö huusi alituisesti nauraen: "Minä olen murhannut Poppean, keisarinnan, purppuraan pukeutuneen hyenan, kansamme, kristittyjen vihollisen."
Vielä samana yönä tunkeutuivat raivoisat kansajoukot kristittyjen asuntoihin, ja ketä pyövelin viha ei saavuttanut, sen vangitsivat keisarilliset sotilaat ja laahasivat kärsimään rangaistusta ilkityöstä, joka pantiin heidän syykseen.
XXV LUKU.
LÄNNEN KAPINA.
Merelle asti oli Markus seurannut roomalaisia sotilaita. Mutta hän tuli liian myöhään; moniaita tunteja ennen kuin hän saapui rannikolle, oli Prasuta kuljetettu Galliaan, sieltä Roomaan vietäväksi. Silloin leikkautti Markus partansa ja pukeutui jälleen roomalaiseen togaan. Kauppiaan puvussa purjehti hän Galliaan lujasti päättäen riistää vaimonsa ja lapsensa roomalaisilta, vaikkapa sen täytyisi tapahtua keskellä Roomaa. Silloin pidättivät häntä sisä-Gallian tapahtumat.
Gallialaisten kapina oli kehittynyt asteelle, joka sai ajattelemattomimmankin pelkäämään.
Gajus Serilius Vindex, Aqvitanian hallitsijoiden jälkeläinen, oli kasvatettu Roomassa ja osoittanut siellä suurella kyvyllään olevansa omiaan hoitamaan vastuunalaisia tehtäviä. Nero olikin hänet keisarillisena legaattina asettanut Gallia Lugdunensiksen esimieheksi. Mutta Vindex urhoollisena ja rohkeana germaanina, hautoi päässään aivan toisenlaisia tehtäviä, kuin Nero hänelle oli asettanut. Hän kuului suureen, mahtavaan kansaan, joka kerran Rooman porteilla oli huutanut rohkeasti: Vae victis! Gallialaisruhtinas oli katsonut nyt ajan tulleen, jolloin miekan oli ratkaistava Rooman valtakunnan kohtalosta. Mitä oli Roomalla, oikeammin Caesarilla, heitettävänä vaakaan hänen miekkansa vastapainoksi? Kultaako, kuten kerran ennenkin? Gallialaiset olisivat nauraneet sellaiselle vastustajalle. Sotilaitako? Sotilaat vihasivat caesariaan; ainakin ne legioonat, jotka useamman vuoden olivat majailleet Reinin ja Tonavan rannoilla. Ei, — Neron, vaikkapa hän vielä olikin maailman valtijas, Rooman caesari, legioonien imperatori, olivat sotilaat aikoja sitten hyljänneet heikkoutensa ja etenkin paheittensa vuoksi, jotka olivat kaikkien tiedossa. Tarvittiin ainoastaan muodollinen syy tyytymättömyyden ilmipuhkeamiseen.
Vuonna 68 kehotti Vindex maamiehiään, sitten naapurimaita, vieläpä roomalaisia legioonejakin kieltämään uskollisuutensa Nerolta ja vannomaan kuuliaisuutta Rooman senaatille, Rooman kansalle. Yhtenä miehenä nousi Gallia ja lyhyessä ajassa oli maa Pyreneiltä Pohjanmereen ilmikapinassa, valmiina asevoimin tekemään lopun tilasta, jossa oikeus oli vaan irvikuvaa ja yhteiskuntajärjestys mielivaltaa. Mutta tämä vallankumous olisi jäänyt hajanaiseksi ja tarkoituksettomaksi, elleivät siihen olisi liittyneet Rooman suuret legaatit. Silloin saivat kapinalliset mahtavan liittolaisen vanhasta Servius Sulpicius Galbasta, joka oli mitä läheisimmissä sukulaisuussuhteissa keisarilliseen huoneeseen. Tämän vaikuttavan sotapäällikön liittymisen kapinaan aiheutti toinen yhtä mahtava mies, Lusitanian käskynhaltija Salvius Otho, jonka kanssa Galba oli solminnut sydämellisen ystävyyden liiton. Tämä mies oli eräänä yönä vannonut kostoa Nerolle ja katsoi nyt ajan tulleen tehdä tiliä kruunatun vihollisensa kanssa.