NERON SOIHDUT.
Anicetus ei ollut ehtinyt edes riemuita Antoniuksen vangitsemisesta, sillä tapahtumat, jotka Rooman ulkopuolella toistensa kilvalla seurasivat toisiaan, eivät jättäneet Rooman kohtaloihin kietoutuneille henkilöille aikaa ajatella lähimmäisiänsä. Toisin oli Tigellinuksen laita, jolle kaartin ylipäällikkönä heti oli ilmoitettu everstin pidättämisestä. Kun Poppea oli kuollut, eikä minkäänlaista syytä ollut everstin vangittuna pitämiseen, järjesti hän viipymättä hänen vapauttamisensa. Mutta erikoisesti tämän aiheutti eräs seikka. Kaartin komentaja oli jännityksellä seurannut lännen tapahtumia, eikä voinut olla huomaamatta, että Neron valtaistuin horjui arveluttavasti. Hänen mieleensäkään ei juolahtanut asettua ehdottomasti suojelemaan Caesaria, hän punnitsi vaan, miten voisi saada suurimman hyödyn asemasta. Hän oli joka hetki valmis luopumaan Nerosta, voittaakseen siten vastustajain armon ja suosion. Voidakseen tämän tuuman vaaratta toteuttaa, tarvitsi Tigellinus kaikkien Neroon tyytymättömien upseerien apua, sillä suurin osa pretorianeista oli Caesarille ehdottomasti uskollinen. Antonius oli yksi niistä, niin toivoi Tigellinus, jotka eivät empisi noitaa miekkaansa niinpian kuin oli kysymys vihatun hallitsijan kukistamisesta.
Nero itse ei aavistanut mitään. Hän oli pitänyt Poppealle hautajaiset, jommoisia Rooma ei ollut ennen nähnyt. Mutta tuskin oli kuollut keisarinna päässyt leposijaansa, kun Nero puuhasi jo toisia juhlia.
Eräänä iltana pystytettiin Neron kultaista taloa ympäröiviin puistoihin paaluja, niin että ne määrätyn matkan päässä toisistaan reunustivat teitä ja ympäröivät suuria kukka- ja nurmikenttiä. Toisin paikoin pystytettiin yhteen kohti kokonainen metsä, toisiin paikkoihin, missä maisemat olivat erikoisemman kauniit, asetettiin vaan yksi paalu.
Yön saapuessa kuletettiin suuri joukko kristittyjä sotilaiden ja pyövelien seuraamina kukoistaviin puistoihin, joitten ilma väreili leppeätä ruusujen ja kukkasten tuoksua. Heidät oli kaikki verhottu raskaisiin, kallisarvoisiin pukineisiin, ehkä senvuoksi, että he enemmän muistuttaisivat uhrieläimiä, jotka alttarille viedessä koristetaan nauhoilla ja leluilla.
Vastusta tekemättömät kristityt sidottiin paaluihin. Heitä oli lukematon joukko; täyskasvuisia miehiä, voimattomia ukkoja, pieniä, viattomia lapsia. Mutta enimmäkseen olivat nämät kahleilla paaluihin kytketyt uhrit nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitoja. Kun kaikki vihdoin oli valmista, kun ihmisruumiit teiden varsilla seisoivat riveissä kuin kuolinkynttilät, siellä täällä muodostaen taiteellisia ryhmiä palmujen, sypressien, ruusujen ja narsissuskukkien joukossa, ja kun ilmassa leijailivat aloen ja suitsusavujen tuoksut, silloin tulivat pyöveli, valoivat öljyä onnettomien vaatteisiin ja sytyttivät ne palamaan. Ajatuksen nopeudella leimahtivat vaatteet tuleen ja silmänräpäyksessä heitti tuhannen elävää soihtua purppuraista valoaan puutarhaan. Yön hiljaisuutta häiritsivät tuskan huudot ja kristittyjen surullinen kuolinvirsi.
Tätä näytelmää katselemaan oli kansakin laskettu puutarhaan ja joukot aaltoilivat nyt kuin meri soihtujen, savun ja höyryjen keskellä huutaen, ivaten ja ihmetellen caesarin nerokkuutta, joka julmuudessa voitti Tiberiuksenkin älyn.
Rajua liikettä syntyi äkkiä pretorianien järjestyksessä pitämässä kansajoukossa. Puiston ympäri oli rakennettu kilparata. Huuto: "keisari tulee!" keräsi joukot sen äärelle.
Kullatuissa sotavaunuissa, joita veti neljä lumivalkeata arabialaista oritta, ajoi Nero myrskyisten riemunosoitusten seuraamana areenaa pitkin. Öljypuunlehvä koristi hänen päätään, komea purppura verhosi hänen paisunutta ruumistaan. Ylpeänä ohjasi hän hevosiaan, vasemmassa kädessään piiska, jonka siima oli varustettu teräsokailla.
Hänen silmänsä tähysivät soihtuihin; jokaisen tuskanhuudon tunkeutuessa läpi ilman vetäytyi hänen suunsa hekumalliseen hymyyn. Lopulta hänellä ei ollut aikaa lainkaan sulkea kuihtuneita huuliaan.