Keisaria seuraava kaartinkohortti tervehti kapinoitsijoita, Tigellinus itse huusi heidän johtajaansa caesariksi, ja Galban, joka oli ihan ällistynyt uhkarohkeasta hyökkäyksestä, surmasi eräs hänen omista upseereistaan. Kansa uuden verilöylyn huumaamana tervehti rohkeata kapinoitsijaa riemulla, ja muutamia tunteja myöhemmin astui Otho senaatin imperatoriksi julistamana caesarien valtaistuimelle.
Tällä välin samosi vastakeisari Vitellius Gallian ja Britannian legionilla vahvistetun sotajoukkonsa kanssa Italiaa vastaan.
Otho osoitti kaikissa valmistuksissaan, ettei nuoruusajan velttoudesta ollut hänessä mitään jäljillä. Hän varustautui tarmokkaasti ja uupumattomasti Vitelliusta vastaanottamaan. Bedriacumin, Pohjois-Italiassa sijaitsevan lujasti linnotetun kaupungin edustalle kerääntyivät hänen sotajoukkonsa. Kaksi voimakasta armeijanosastoa oli Markuksen ja Silanuksen komennossa ja jälkimäinen oli jo ehtinyt antaa tuntuvan iskun eräälle vihollisen sotapäällikölle, Caecinolle, lähellä Cremonaa. Vastoin sotapäällikköjensä kehoitusta, päätti nyt Otho, sotamiestensä toivomusta noudattaen, ryhtyä heti taisteluun, odottamatta moesialaisten apujoukkojen tuloa.
Taistelu, joka syntyi Po-joen rantamilla, käytiin molemmin puolin raivoisan urhokkaasti. Mutta eräitten päällikköjen luopumisen ja muutetun taktiikan vuoksi menetti Otho taistelun. Kun yö pimeni, makasi kentällä kunnialla kaatuneena parhain osa Rooman armeijasta, joukossa myöskin Markus ja Silanus. Huhtikuun 16 päivän aamulla v. 69 teki keisari Otho tikarin iskulla itse lopun elämästään ja luovutti siten ennen aikojaan valtaistuimen, joka oli ollut hänen unelmiensa päämaali. Joulukuun 20 päivänä samana vuonna kaatui Vitellius joukkojensa kapinassa. Hänet murhasi Rooman pyöveli mitä julmimmalla tavalla, uuden caesarin, Vespasianuksen, armeijan kolmelta taholta käydessä Antonius Primuksen johdolla kaupungin kimppuun.
XXIX LUKU.
JERUSALEM.
Vuorillaan, vastapäätä komeaa Öljymäkeä, sijaitsee Jerusalem, pyhä kaupunki. Tänne, Kristuksen vaikutus- ja kärsimyspaikalle oli Antonius asettunut asumaan, aikoen yksinkertaisena käsityöläisenä ansaita leipänsä. Mutta Antonius ei ollut vielä ehtinyt tutustua uljaaseen kaupunkiin, kun sitä kohtasivat kovat koettelemukset. Huhtikuussa vuonna 70 ilmestyi mahtava roomalainen sotajoukko prinssi Tituksen komennossa Sionin porttien edustalle, aikeissa rangaista juutalaisia näiden luopumisesta Roomasta. Skopos-vuoren tienoille leiriytyi roomalainen armeija. Niin kauvas kuin silmä kantoi, välkkyi roomalaisten aseita ja varustuksia. Kaikkialla kaupungin ympärillä näkyi Rooman kotkia. Joka puolelta kuului piirityskoneitten jyrinää.
Mutta Jerusalem oli valmistautunut ratkaisevaan kamppailuun. Itse kaupunki oli hyvin vaikeasti vallattava varustus, joka oli jakautunut useampiin itsenäisiin linnoituksiin. Pohjoisessa, vihollista vastapäätä oli niinsanottu uusi kaupunki, Begetha; selkäpuolella uljas, kullanhohtoinen juutalaisten kansallispyhäkkö Antonia-linnoituksen turvaamana. Pohjoiseen Sionista oli Akra-vuori, jolla sijaitsevaa kaupunginosaa suojasi murtamaton muuri. Näiden linnoitusten takana seisoi kuusisataatuhatta miestä ase kädessä — Juudan kansan kiihkein osa, joka oli noussut taistelemaan ainoan Jumalansa kunnian nimessä.
Kukaan ei ajatellut noina kauhun päivinä, jolloin tuhannet kaatuivat miekan mittelyssä kuin tuleentunut elo niittomiehen viikatteen edessä, jolloin puolet Sionia makasi raunioina ja kuolemaapelkäämättömät zelotit valmistautuivat viimeiseen kamppailuun, kukaan ei ajatellut silloin sitä päivää, joka oli nähnyt juutalaisten kuninkaan riippumassa Golgatalla ristillä, kansansa pilkkaamana.
Kaksi henkilöä oli kuitenkin Jerusalemissa, jotka polvillaan rukoilivat tämänkin kansan puolesta marttyyrikuoleman kärsinyttä Vapahtajaa: Antonius ja Julia. He asuivat Moriah-kaupunginosassa ja heidän silmiensä edessä tapahtui tuo verkkaan, mutta varmasti edistyvä hävitystaistelu.