"Me olemme hukassa", olivat ensimäiset sanat, jotka kuiskaamalla pääsivät hänen huuliltaan, hänen tutkivasti silmäillessään salin jokaista nurkkaa.
Miehet kalpenivat, olematta selvillä oikeastaan minkä vuoksi he hukassa olisivat. Heidän ajatuksensa olivat kyllä valtiopetoksellisia, mutta heidän työnsä ja sanansa eivät koskaan voineet tarjota mitään kouraantuntuvaa heitä vastaan. — Mutta siitä huolimatta, kukapa voi olla tuona aikana turvassa matelevalta epäluulolta? Kun uskollisimmat valtion palvelijat kaatuivat valtion pettäjinä, kun siveellistä valtaa Roomassa pitivät vakoojat, kun Messalinan kaltainen henkilö, suurrikoksellinen ja tahrainen, mutta kuitenkin keisarinna ja — Messalina, kun sellainen vaimo, jonka kielenkärjestä keisarin tahto riippui, noin vain odottamatta voi menettää valtansa ja henkensä, niin —!
"Kuulkaa!" jatkoi Agrippina. "Minun ei ole tarvis tehdä lähemmin selvää häpeällisistä vehkeistä, joittenka verkoissa meidän luullaan auttamattomasti jo olevan. Britannicus, tuo nulikka, on muodostanut salaliiton poistaakseen minut ja minun kannattajani — on sangen imartelevaa minulle, että myöskin teidän nimenne ovat sillä listalla — keisarin läheisyydestä. Tie, jota tuo kavala hanke aiotaan toteuttaa, ei edes ole uusi.
"Meitä syytetään, taikka paremmin sanottuna, on syytetty; ja Claudiuksen salaisessa kansliassa tällä hetkellä neuvotellaan meidän tuhoamisestamme mitä innokkaimmin. Mistä meitä syytetään?
"Valtiopetoksesta. — Me olemme muka tehneet salaisen liiton keisarin surmaamiseksi ja prinssi Domitiuksen kohottamiseksi valtaistuimelle. Claudius, tuo ijäti horjuva, on järjestänyt tutkinnon, ja Pallas, tuo ijäti valpas, ilmoittaa tässä minulle, että meidän kaikkien vangitseminen on vaan yhden yön kysymys."
Keisarinna pysähtyi ja tarkasteli, minkä vaikutuksen tämä hyvin harkittu valhekudos oli miehiin tehnyt. Hänen odotuksensa eivät pettäneet. Kaikki seisoivat neuvottomina, kauhun valtaamina. Ei yksikään kyennyt heti vastaamaan. Kaikkien katseet suuntautuivat keisarinnaan, ikäänkuin häneltä, joka oli ilmoittanut kauhunsanoman, myöskin tarpeellisia neuvoja odottaen.
Seneca oli ainoa, joka, hämmästystään salaamatta, ei kadottanut mielenmalttiaan.
"Mutta sehän on järjettömyyttä", sanoi hän vihdoin. "Minä en ole mitään sellaista ajatellut."
Myöskin toiset vakuuttivat nyt samaa, vieläpä avonaisuudella, joka saattoi todistaa hyvää omaatuntoakin. Ehkä olisi Agrippinan suunnitelma viime hetkessä mennyt myttyyn, ellei hänelle olisi tullut avuksi epäluulo, joka näitten näennäisesti yhteisten asiain puolesta työskenteleväin miesten keskuudessa vallitsi. Kukin syytti tovereitaan kaikessa hiljaisuudessa salahankkeista ainakin prinssi Britannicusta vastaan ja tässä tapauksessa oli jokainen, joka salaliittolaisten kanssa oli ollut tekemisissä, epäilyttävä henkilö.
Mutta mikä miehiltä riisti viimeisenkin itseluottamuksen, se oli
Agrippinan erinomaisesti teeskennelty neuvottomuus.