"Eikö se ole kirottua heikkoutta, joka jo lähenee rikosta," huusi hän säkenöivin silmin, "että keisari ilman muuta kallistaa korvansa todellisten petturien salaisille kuiskailuille, antamatta meille tilaisuutta puhdistaa itseämme? Eikö ole sellainen menettelytapa caesarille arvoton? Sillä kuka voisi tällaisten uutisten jälkeen rauhallisena katsella tulevaisuuteen? Eikö meidän täydy, vaikkapa vaara menisikin ohi, joka aamu pelätä ettemme iltaa enään näe? Eikö meiltä riistä yönkin rauhan ajatus, että millä hetkellä hyvänsä saattaa tyrannin pyöveli ottaa hengen meiltä?"
Ja sitten, itkuun purskahtaen ja kätensä taivasta kohti nostaen, jatkoi hän nyyhkyttävin äänin:
"Kuinka? Eikö keisarin tarvitsekaan täyttää kiitollisuuden velkaansa? Onko hänen silmissään uskollinen puoliso, uhrautuvainen orjatar ja oikeudenmukainen neuvonantaja sama kuin hänen kruununsa vihollinen, valtionpettäjä? Minun, joka olen lähinnä häntä koko Rooman valtakunnassa, täytyy pelätä hänen epäluuloaan, ja en ole koskaan varma hänen salakavalilta töiltään, jotka voivat kuinka pian hyvänsä kypsyä hänen aivoissaan! Ja te, joitten esi-isät ovat vertaan säästämättä taistelleet Rooman suuruuden puolesta, te joitten arvet todistavat kunniakkaasta isänmaan palvelemisesta, te, jotka luulitti keisarinnaa palvelemalla palvelevanne myöskin hänen puolisoaan, te saatte jakaa saman kohtalon vaan sentähden, että liian suuren uskollisuutenne takia olette epäiltäviä.
"Kuinka? Minä olen vaan heikko vaimo, joka ei ole tottunut aseitten käyttelyyn. Jo paljastettu miekka saa minut kauhistumaan. Mutta ettekö te ole miehiä, jotka kykenette käyttämään miekkaa ja peistä? Ettekö te ole ennenkin osoittaneet urhoollisuutta?
"Annatteko laahata itsenne teurastuspenkille, kuten lammas laahataan alttarille papin uhrattavaksi?
"Jos teillä ei olisi rohkeutta puolustaa omaa henkeänne, niin on teidän velvollisuutenne asettaa kätenne heikon vaimon turvaksi, joka sitäpaitsi kantaa Rooman kruunua!"
Tämä puhe, joka näytti tulvivan todellisesta sydämen tuskasta, naisen suusta, joka luonnollisen kauneutensa vuoksi herätti ehdotonta hurmausta ja sitäpaitsi keisarinnana nautti kunnioitusta, teki tarkoitetun, sytyttävän vaikutuksen.
Tämän naisen herättämän lumouksen mukaansa tempaamina ja siinä varmassa tietoisuudessa, että he ainoastaan keisarinnan johdolla kykenivät välttämään heitä vastaan suunnatun iskun, tempasivat Burrus, Callistus ja Vitellius säilänsä huotristaan ja välkkyvää terästä ojentaen vannoivat he keisarinnalle ehdotonta uskollisuutta ja kuuliaisuutta.
Kukaan heistä ei ollut enään epätietoinen siitä, mihin Agrippinan puhe tähtäsi, eikä kukaan enään pelännyt hänen tahdostaan astua äärimmäistäkin askelta.
Roomassa oli totuttu palatsivallankumouksiin ja sitäpaitsi nämä miehet eivät lainkaan halunneet antaa Claudiuksen ehtiä ennen ja ottaa heiltä hengen. Seneca yksin seisoi järkähtämättömän rauhallisena muutamaan pylvääseen nojaten, ja tarkasteli hienolla ivalla kuvaa, jonka keisarinna ja hänen ystävänsä tällä haavaa tarjosivat.